Ensimmäinen vuosi Kertun kanssa

 

 

Meillä on tänään juhlapäivä. Kerttu, virallisesti Primus Magic Natuche, täyttää vuoden.

Länsigöötanmaanpystykorva oli pitkään minun haaveissani, sillä siinä tuntuivat yhdistyvän kaikki ne ominaisuudet, joita koiralta toivon. Se on uskottavasti koiran näköinen ja -tuntuinen, sopivan kokoinen ja luonteeltaan hyvä kotikoira maalle.

Kerttu on ollut kaikkea sitä ja paljon muuta.

En ole hetkeäkään katunut koiran hankkimista. En sekuntiakaan. Aikaisempien koirieni kohdalla katumus iski aina välillä ja osasin odottaa sitä myös nyt, sitten, kun tapahtuu jotain ikävää. Koira tuhoaa tavaroita, valvottaa öisin, pissaa jatkuvasti sisälle tai haukkuu sietämättömän paljon.

Sitten varmasti katuisin.

Kerttu on käyttäytynyt koko ajan käsittämättömän hyvin.

Se oppi sisäsiistiksi vaiheessa, jota en edes muista enää, sillä siitä tuntuu olevan niin kauan.

Se nukkuu kaikki yönsä hyvin.

Se ei ole tuhonnut mitään muuta kuin omia tavaroitaan; kengät saavat olla ihan rauhassa eteisen lattialla.

Se ei hauku juuri ollenkaan.

Se ei lähde ulkona omille teilleen vaan seuraa tarkasti minua.

Kerttu on ihmeellinen pikku koira ja siitä on tullut minulle valtavan rakas.

 Aamuisin me juomme kahvia yhdessä. Tai se menee niin, että minä vien kahvini ja voileipäni työhuoneeseen, istun mukavasti nojatuoliin ja otan kirjan käteeni. Siinä kohdassa Kerttu hyppää minun syliini, heittää muutaman kaihoisan katseen voileivän suuntaan ja asettuu mukavasti ja siten, että minun on pakko laittaa kirja pois ja keskittyä koiraan.

Kerttu nauttii sylissä olemisesta. Se makaa siinä mieluiten selällään, ottaa rapsutuksia vastaan ja ynähtelee autuaana.

Kerron Kertulle, kuinka rakas se on enkä liioittele yhtään. Kerron sille myös, että se on ihana ja paras kaikista maailman koirista.

Kerttu hymyilee.

Lopulta haluan kuitenkin juoda kahvini ja hätistän koiran lattialle. Rajansa kaikella.

 Kerttu on antanut minulle ja meille aivan valtavasti iloa ja rakkautta ja sisältöä elämään, mutta olemme mekin antaneet jotain sille: olosuhteet, joissa koira voi elää varsin stressitöntä elämää.

Kertun ei tarvitse juuri koskaan olla yksin. Se pääsee ulos monta kertaa päivässä ja saa juosta vapaana isolla pihalla ja metsässä. Elämä on säännöllistä ja ennakoitavaa.

 Göötti sopii varmasti monenlaisiin koteihin ja ympäristöihin, mutta parhaimmillaan kuvittelen sen olevan juuri maalla, siellä, missä on paljon vapautta – kukapa siitä ei pitäisi. Tallikoirana göötti olisi varmasti onnellinen, sen pieni järjestyksenvalvojahahmo osallistuisi ehtymättömällä tarmolla kaikkeen tekemiseen.

Kertulta ei vaadita juuri mitään ja senkin, mitä olisin voinut ajatella vaativani, se tuntuu osaavan luonnostaan.

Yhtä asiaa sentään olen opettamalla opettanut. Sitä, että kun joku tulee ovesta, sen jonkun kimppuun ei käydä hyvissä eikä huonoissa aikeissa. Että ollaan sillä lailla rauhallisesti.

Olen opettanut asian niin, että lähtemiset ja tulemiset tehdään eleettömästi. Kun lähden kauppaan tai töihin tai jonnekin muualle, minne en voi ottaa koiraa mukaan, vaihdan asialliset vaatteet eleettömästi ja poistun kotoa sanomatta koiralle mitään.

Kun tulen takaisin, avaan oven ja kannan kauppakassit sisään eleettömästi enkä ole näkevinäni koiraa ennen kuin olen kunnolla asettunut sisäpuolelle.

Kerttu on oppivainen ja lähdöt ja tulot sujuvat loistavasti. Kerttu katselee täysin rauhallisena, mitenkään osallistumatta.

Valitettavasti tämä pätee vain minuun.

Kun joku muu tulee meille, Kerttu hyökkää tervehtimään lähes karmit kaulassa eikä usko yhtään mitään.

Sellainen se on, meidän Kerttu. Rakas isolla kirjaimella.