Puhetta rahasta, osa 1.

Raha on minun mielestäni kiinnostava puheenaihe. Nyt kovasti pinnalla oleva sijoituspuhe ei niinkään kiinnosta, ei ainakaan, jos puhutaan suurista summista ja tavoitteista tulla miljonääriksi. Säästäminen ja piensijoittaminen sen sijaan ovat mielenkiintoinen aihe, sopivat hyvin ihmiselle, joka on kotoisin tuollaisesta paikasta kuin tuo kuvassa oleva talo, minun lapsuudenkotini.

Koska raha on laaja aihe ja siitä on paljon sanottavaa, jaan juttuni pienempiin osiin joista ensimmäinen on tämä ja käsittelee taloustaitoja.

Mitä talous- ja nimen omaan rahataitoja kotona opittiin ja mitä pitäisi oppia?

Synnyin siis kuvan taloon 1958 ja asuin siinä 18 vuotta. Talossa asuivat vähän vaihtelevalla kokoonpanolla myös äiti, isä ja isoveljeni. Äiti oli kotona siihen asti kun minä menin kouluun ja kävi sen jälkeen töissä mm. nakkikioskilla ja vihannespakkaamossa. Isä oli putkiasentaja.

En kokenut, että olisimme olleet köyhiä, vaikka siihen nähden, että kotimme sijaitsi vauraassa Varsinais-Suomessa, se oli hyvin vaatimaton. Meillä ei ollut vesijohtoa, sisävessaa eikä puhelinta, ei myöskään autoa. Olimme kuitenkin hyvin puettuja, ruokaa oli tarpeeksi ja jouluna saimme lahjoja. Koululaisina saimme myös pientä viikkorahaa.

En muista, että me kumpikaan, veli tai minä, olisimme koskaan vaatimalla vaatineet mitään. Tämä lienee ihan totta, sillä muistan kerran, kun äiti mainitsi asiasta ystävälleen, kehui, miten lapset eivät edes pyydä mitään, kun tietävät, ettei rahaa ole.

Rahaa ei siis pahemmin ollut, ei edes silloin, kun molemmat vanhemmat jo kävivät töissä. Suurin syy siihen oli se, että isän tienesteistä ei tahtonut riittää kotiin juuri mitään, ne kuluivat jo kotimatkalla baareihin, Alkoon ja takseihin.

Ensimmäinen oppini rahasta on se, että minun kohtaloni tässä maailmassa on olla se, jolla ei ole rahaa. En ajatellut asiaa silloin, mutta kun nyt ajattelen, näen tämän ihan selvästi. En nähnyt ympäristössäni mitään keinoja, joilla olisi itse voinut merkittävästi kohentaa omaa taloudellista tilannettaan. Asuimme vuodesta toiseen tuossa mökissä, joka oli meille liian pieni ja vaikka varsinkin äiti kärsi tuosta hankalasta ja vaivalloisesta asumisesta, mitään todellisia yrityksiä päästä johonkin parempaan ei koskaan tehty.

Menin ensimmäisen kerran kesätöihin 12-vuotiaana, herneitä poimimaan. Seuraavana vuonna olin lapsenvahtina omassa kylässämme ja sitä seuraavana lähdin lapsenvahdiksi Turkuun. Palkkarahoillani ostin itselleni vaatteita ja muistan, etten sitten enää saanut kotoa mitään.

Omien talous- ja rahataitojeni juuret ovat syntyneet tällaisessa maaperässä. En usko, että tämä on omassa ikäluokassani mitenkään tavatonta. Tähän päivään verrattuna 60- ja 70-luvun elämä on hyvin vaatimatonta, jopa silloin, kun kyseessä olivat ns. paremmat perheet.

Hyvää tässä on se, että kun lähtee aika pohjalta, niin suunta on mielellään ylöspäin. Huonoa taas se, jos ei missään vaiheessa tajua, ettei sinne pohjalle ole pakko jäädä, että on ihan yhtä oikeutettu kaikkeen menestykseen ja hyvään kuin kaikki muutkin jos on valmis tekemään sen eteen töitä. Asian ymmärtämistä olisi kovasti edesauttanut, jos vanhemmat olisivat näyttäneet esimerkkiä vaikkapa siten, että olisivat yrittäneet yhteisvoimin kohentaa meidän asumisolojamme ja taloudellista tilaamme muutenkin. Se, etteivät he siihen pystyneet, ei kuitenkaan ole minulle mikään puolustus.

Rahasta ei paljon puhuttu, se oli ikävä puheenaihe, josta joku pahoitti mielensä tai tuli vihaiseksi. Raha kuitenkin hallitsi elämää, se oli kuin luonnonvoima, jolle ei mahtanut mitään. Voisiko jossain tällaisessa ajattelussa olla syy siihen, että me uskomme enemmän lottovoittoon kuin itseemme mitä rahan tekemiseen tulee?

Ensi kerralla kirjoitan säästämisestä.