keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Isoäiti kaipaa lastenlapsiaan


Korona-ajan kurjin puoli on se, että täytyy pitää välimatkaa lastenlapsiin. Minun elämässäni muutama kuukausi ei ole pitkä aika, mutta pienten tyttöjen ajantaju on erilainen, heille jo viikko saati kuukausi, vuodesta puhumattakaan, on ikuisuus.

Minulla on neljä lastenlasta, kuvassa pienimmät. Vanhin on tämän kevään ylioppilas, asia, mikä eilen varmistui ja oli meille kaikille valtava ilon ja ylpeyden aihe.

Kaikki lastenlapset ovat viettäneet aikaa kuvan maisemassa, vähän erilaisin jaksoin ja maisemakin on vähän muuttunut, mutta täällä he kuitenkin ovat olleet. Paljon vai vähän, se riippuu tietysti siitä mihin vertaa.

Olen lastenlapsille mamma kuten oli myös oma äidin puoleinen isoäitini. Ajattelen tätä Martta-mammaa lämmöllä, vaikka kun oikein ryhdyn ajattelemaan huomaan, etten minä häneltä kovin paljon saanut. En suinkaan tarkoita materiaa enkä sitä saanutkaan, mutta en saanut mitään henkistäkään pääomaa. Lapselle kuitenkin riitti se, että kerran vuodessa tavattu mamma suhtautui myötämielisesti, vaikka ei muulloin paljon perääni kysellyt.

Mammana voi olla rennommin kuin omien lasten kanssa. Jos mennyttä voisi muuttaa, muuttaisin sen niin, että olisin rennommin omienkin lasten kanssa enkä välittäisi niin paljon siivoamisesta ja muista vähemmän tärkeistä asioista jotka toden totta odottavat vuoroaan (mikä on tullut todistettua!) kun lapset puolestaan eivät odota vaan kasvavat joka hetki. Haluaisin varjella joka ikistä sekuntia ainutlaatuisesta lapsuudesta, siitä, mikä ei koskaan palaa vaikka ihminen tavalla tai toisella kurkottaa sinne lopun elämäänsä.

En voi tietää, millaisena lastenlapset tulevat muistamaan minut mutta en yllättyisi, vaikka olisin kirjastomamma. Olen kuskannut heitä kirjastoon aina kun voin ja luen heille niin paljon kuin he jaksavat kuunnella. Se on minulle sellainen asia, jonka tietoisesti yritän siirtää eteenpäin, rakkauden kirjoihin ja lukemiseen. Tässä kuten kaikessa muussakin vanhemmilla on tietenkin tärkein rooli, mutta teen osaltani minkä voin.

Suomessa ollaan jotenkin lapsivihamielisiä. Se ei ole vain tämän ajan ilmiö, sitä on ollut niin kauan kuin muistan ja käsittääkseni myös paljon aikaisemmin, aina. Lapsia ei nähdä arvokkaina ihmisinä vaan jonain, josta pitää selvitä ja mielellään mahdollisimman huomaamattomasti ja vähin vaivoin. Lapsia pilkataan, heille nauretaan ja heidän asiansa levitetään surutta kaikkien tietoon. Hääparit, joiden olettaisi olevan perhettä perustamassa, kieltävät lapsia tulemasta hääjuhliinsa. Nykyään tosin on niitäkin lapsia, jotka on nostettu perheiden alituisiksi keskipisteiksi joihin liitetään täysin ylimaallisia ominaisuuksia, mutta en ole varma, että heilläkään asiat ovat kovin hyvin. Lasten kanssa on vähän sama kuin koirien; koirat pitää hoitaa hyvin ja rakkaudella, mutta niiden paikka perheessä on lauman alimpana, muuten tulee ongelmia.

Minut kasvatettiin tyypilliseen 60-luvun tapaan. Siihen eivät juuri kuuluneet kehut ja kannustukset, hellyydenosoituksista puhumattakaan. Jos minun äitini (tai isä, hyvänen aika!) olisi rientänyt kädet ojossa minun luokseni halaamaan ja pussaamaan ja sanomaan, että rakastaa minua,  olisin pelästynyt puolikuoliaaksi ja ollut varma, että vanhemmalta on mennyt järki tai hän on kännissä. Häpeä olisi ollut musertava.

Joskus ajattelen, miltä olisi tuntunut, jos vanhemmat olisivat antaneet ymmärtää, että minun olemassaoloni on heille ilo. Olisinko jotenkin erilainen? Entä mitä se vaikuttaa, että nykypäivän lapsille, ainakin näille, jotka minä tunnen, kerrotaan tuon tuostakin miten ihanaa ja ihmeellistä on kun he ylipäätään ovat olemassa? Tuleeko heistä vahvempia ja onnellisempia kuin me edelliset sukupolvet?

Vai käykö niin, että heiltäkin puuttuu omasta mielestään jotain, jonka murehtimiseen ja kaipaamiseen menee puoli elämää ennen kuin ymmärtää, ettei se auta? 



4 kommenttia:

  1. Juuri näin. Kaikkeen toisarvoiseen menee paljon aikaa. Kuten ylenpalttiseen siivoamiseen. Se voi odottaa. Nytkin
    Aivan ihanaa kun sinulla on kun lastenlapset. Tietysti surullista kun ei voi nyt palhon tavata mutta se kyllä muuttuu.
    Hyvä olla kirjastomummo. Sen parempaa ei olekaan.
    Ilman suurempia kehuja ja päänsilittelyjä tässä ollaan porskuteltu, koko sukupolvi. Hyvä Pirkko!!🤗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Porskuteltu ollaan, välillä paremmin ja välillä huonommin. Mutta minä ainakin olen iloinen siitä, että sinä olet olemassa!

      Poista
  2. Kuvassa näkyvä pienempi neiti lähettää mammalle kovasti sydämiä ♥️♥️

    VastaaPoista