Olisiko minusta lestadiolaiseksi?

 Upea kevätpäivä, ei mitään menoa minnekään ja minä olen kipeä. Ainakin kolmatta kertaa tänä vuonna.

Siksipä olen viihdyttänyt itseäni Yle Areenan dokumenteilla. Katsoin ensin Satu Majavan käsikirjoittaman ja ohjaaman sarjan Suvikset, joka kertoo neljän vanhoillislestadiolaisen nuoren ajatuksista ja kokemuksista Suviseuroilla ja sitten tanskalaisen John Krasinskin ohjaaman Kerrostalojen prinsessat.

Totta puhuen katsoin tuosta prinsessahommasta vain yhden jakson, mutta Suviksista kaikki neljä.

En ole lestadiolainen enkä kummoinen luterilainenkaan, mutta suvisnuorten ajatuksia oli valtavan kiinnostava kuunnella. Heitä oli myös mukava katsella, sillä toisin kuin melkein kaikilla nykyään, heillä ei ollut lävistyksiä, tatuointeja eikä yhtään mitään muuta kuin se, mikä heille luonnostaan on suotu. Tällaiselle tädille se edustaa kauneutta ja epäilen, että se saattaa edustaa sitä aika monelle muullekin.

Nuoret puhuivat niin kauniisti ja järkevästi, että jopa pieni kateuden tai ainakin haikeuden piikki pisti sydämeen: olisinpa itse kasvanut yhteisössä, jossa nuorilla on säännöt ja jossa kasvatetaan lempeästi ohjaamalla eikä huutamalla, haukkumalla, nolaamalla tai jättämällä täysin yksin. Sellaisessa yhteisössä, jossa on aina aikuisia saatavilla silloinkin, kun omat vanhemmat eivät jaksa.

Tiedän hyvin, että dokumentti oli vain pieni, kapea näkökulma, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Tiedän senkin, että myös lestadiolaiset ovat tavallisia ihmisiä ja heidän joukostaan löytyvät varmasti kaikki inhimilliset virheet ja heikkoudet. Dokumentista jäi silti hyvä ja toiveikas olo: maailmassa on vielä ihmisiä, joilla on arvoja ja jotka pitävät niistä kiinni.

Perhe on arvoista tärkein ja siinä se kynnys olisikin jos nyt olisin nuori ja pitäisi päättää, ryhdynkö vanhoillislestadiolaiseksi. Kymmenen lasta on liikaa, viisitoista painajainen. Tähän puhtaasti fyysiseen esteeseen se kaatuisi, ei niinkään uskonasioihin. 

Suviksissa kerrottiin ihmisistä, joilla on sääntöjä ja jotka noudattavat niitä. Kerrostalojen prinsessoissa sääntöjä ei ole eikä ole koskaan ollut. Jälki on surullista. Minulle tuli jo yhdestä jaksosta paha olo enkä aio katsoa enempää.

Mitä tulee tytöistä, joille tärkeintä elämässä ovat muhkeat irtoripset, muhkeat huulitäytteet, muhkeat silikonirinnat ja pistoksilla (au!) aikaan saatu kaamea rusketus?

Tytöillä ja nyt jo nuorilla naisilla on rankka menneisyys ja lapsuus, joka on jäänyt kesken. Heillä ei ole ketään, joka edes yrittäisi auttaa tyttöjä kääntämään vaikeudet voitoiksi. Sellaisena ei voi pitää lähes nelikymppistä miestä, joka seurustelee 16-vuotiaan tytön kanssa, vaikka hän ajeluttaakin tyttöä avoautossaan.

Tämmöisiä ajatuksia tänään. Uskonasioita.

Uskonto on oopiumia kansalle, sanoi Karl Marx ja oli varmasti oikeassa.

Mutta miksi meillä hyväksytään kansan parantamiseen ja kaikinpuoliseen vakauttamiseen vaikka mitkä lääkkeet ja terapiat ja enemmän tai vähemmän hyödyttömät tukitoimet, mutta kun puhe tulee oopiumista ja siitä, että joku ihan vapaaehtoisesti sitä nauttii, se on aivan kauheaa?  

Puutarhastani löytyy syy pelkoon, häpeään ja itseinhoon

 Aamupäivä kului tallitöissä hevosystäväni luona, mutta kotona tuntui silti olevan vielä virtaa jäljellä. Se on huomionarvoista, sillä olen ollut taas monta viikkoa enemmän tai vähemmän kipeä. Ei mitään sen kummempaa kuin jotain flunssaa, mutta kyllä sekin vie voimat tällaiselta kirjoitustyöläiseltä.

Iltapäivällä lähdin pihalle Kertun kanssa ja mietin, mihin tässä ensin pitäisi ryhtyä. Kevään tuntu on aito, mutta tiedän, että lumi ja pakkanen ovat vielä täällä jossakin ja voivat laskeutua myös Laitilan ylle viikkokausiksi jos huonosti käy. Kannattaako silloin aloittaa haravoimista tai kukkapenkkien reunuksien kohentamista oksien leikkaamisesta puhumattakaan?

Tietysti kannattaa!

Hain aitasta oksasakset ja karsin pihan reunasta pieniä lehtipuun taimia, joita kasvaa joka vuosi valtavat määrät. Tontilla kulkiessa pitäisi aina olla toisessa kädessä oksasakset ja toisessa pieni moottorisaha, silloin olisi edes toivoa siitä, että 

no jaa

jostain.

Sillä eihän tämä ole ikinä valmis enkä ollenkaan ymmärrä, miten jotkut luovat ryteiköistä ja kivikoista upeita metsäpuutarhoja, joissa somat polut kiertelevät komeiden puiden välissä ja jossa tuon tuosta esiin tulee kaunis ja harkittu kukkapaikka. Että millä helkkarin ajalla ja voimilla, kuka tietää?

    Kukkapenkeistä puskee pieniä alkuja. Kuvassa on pioni, minkä lisäksi siinä on myös maahumalaa, tuota pahanpäiväistä vitsausta jota en ikimaailmassa enää päästäisi tänne jos voisin kääntää ajan siihen vuosien takaiseen hetkeen, kun uskoin, että maahumalasta saa "sievän ja kauniisti kukkivan maanpeitekasvin kotipuutarhaan". Sievä ja kauniisti kukkiva maanpeitekasvi on kotipuutarhassani valloittanut joka kolkan, ajanut minut hulluuden partaalle ja saattanut pelkoon, häpeään ja itseinhoon, joka kulminoituu aamuyön tunteihin joina makaan unettomana sängyssäni, tuijotan kattoon ja soimaan itseäni raskaimman jälkeen sen tähden, mitä olen mennyt tekemään kun annoin tuon vieraslajin vikitellä itseni.

Katumus on raskas vaikkakin hyödytöntä. Maahumalasta ei pääse koskaan eroon, kun sille kerran avaa portin. 

Aamulla, kun päivä oli juuri valjennut, näin kaksi komeaa hirveä kulkemassa pellon poikki. Illalla, kun on pimeää, metsästä kuuluu pöllön huhuilua. Joutsenet ovat alkaneet palata kesämailleen ja tekevät ylilentoja pihamme päällä. Pikkulintujen laulu voimistuu päivä päivältä, uusia säveliä liittyy kuoroon.

Maailmassa käy myllerrys, josta kirjoitetaan kirjoja vielä kymmenien vuosien päästä, mutta jotkut asiat ovat kuten ne ovat aina olleet tai ainakin ihan hirveän kauan.

Se on lohdullista.