Viime yönä yllätin itseni: valvoin ja murehdin täysin tuntemattomien ihmisten asioita. Se ei ole minulle mitenkään tyypillistä, ennemminkin olen hymähdellyt ihmisille, jotka sureksivat puolen maailman kohtaloita kun ne eivät kuitenkaan miksikään siitä tule.
Vaan nyt siis kävi niin, että tunsin ihan fyysistä ahdistusta, kun kuvittelin, miltä nuoresta ihmisestä tuntuu, kun on ajattelemattomuuksissaan aiheuttanut toisen ihmisen, tässä tapauksessa kahden, kuoleman.
Kyseessä on Laitilassa jokin aika sitten sattunut onnettomuus, jossa nuoren ajama auto tipahti louhokseen, upposi veteen ja jossa kaksi autossa olleista kuoli. Kuljettaja pelastui.
Mietin ensin sitä nuorta kuskia ja hänen tunteitaan. Miten hän ikinä pääsee tapauksen yli ja voi jatkaa elämäänsä?
Sitten mietin uhrien vanhempia ja läheisiä ja heidän tunteitaan. Mikään myötätunto, korvaus tai tuomio ei tuo heidän rakkaitaan takaisin, ei korvaa ikinä yhtään mitään.
Sitten pohdin niitä vanhempia, joiden lapsi on nyt syyllinen tähän kauheuteen. Mitä isä ja äiti tuntevat, kun oma rakas lapsi on syyllistynyt kaikista kauheimpaan rikokseen, vaikkakin vahingossa?
En tietenkään päässyt mihinkään päätökseen enkä ratkaisuun, ihmettelin vain voimakkaita, ikäviä tunteitani siinä aamuyön kajossa. Toivon, ettei tästä tule tapaa. Ei tietenkään siksi, etteikö myötätuntoa maailmassa tarvita, mutta sen tähden, etten nytkään voinut auttaa ketään.
Ehkä tämä jotenkin liittyy siihen, että olen aika paljon miettinyt sitä, mikä olisi oikea ja paras tapa ottaa osaa läheisten murheisiin. Isossa perheessä on harvoin sellaista tilannetta, ettei kenelläkään olisi mitään vastoinkäymisiä. Isoäitinä tuntee olevansa jollain tavalla vastuussa kaikesta, minähän tämän perhekunnan alkuun panemisessa olen ollut erinomaisen toimelias.
Sääntö numero yksi taitaa olla se, että pidä suusi kiinni. Se on vaikeaa. Joskus mahdotonta.
Sääntö numero kaksi lienee se, että pysy puolueettomana. Ei onnistu. Pidän omieni puolta, aina.
Sääntö numero kolme on se, että keskity omiin asioihisi. Tämä on hyvä.
Ajatteleepa asiaa kuinka hyvänsä, tullaan siihen, että isoäidillä on oltava Oma Elämä. Se on se paikka, johon paeta silloin, kun tekee mieli päivittää someen pari tätäkin huonompaa juttua tai ryömiä lankoja pitkin puhumaan joillekin vähän järkeä.
Tämän halusin kertoa tänään, pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hengissä ollaan.
