torstai 5. maaliskuuta 2020

Voi hevoshulluus, ihana tauti!


Lainasin kirjastosta Marika Riikosen uutuuskirjan Hevostytöt ja aloitin sen äsken aamupuuron kanssa. Tuli heti sellainen olo, että tästä pitää kirjoittaa, hevoshulluudesta. Harmi, kun en pari vuotta sitten törmännyt Riikosen tekemään nettikyselyyn aiheesta, olisin varmasti vastannut siihen. Nyt kirjan vanhin siteerattu hevostyttö on vuotta nuorempi kuin minä.

En osaa sanoa, milloin hevoshulluus iski sillä tuntuu, että se on ollut minussa aina. Olin lapsena hevoshullu sillä tavalla, kuin vain intohimoinen hevosten ystävä voi olla. Kaikki tekemiset, sanomiset, leikit,kirjoittamiset, kaikki suodattuivat tavalla tai toisella hevosten kautta. Hevosen virkaa toimitti uskottavasti yhtä hyvin polkupyörä kuin potkulauta.

Haaveilin tietysti omasta hevosesta, säästin rahaa ja tein suunnitelmia. Taisin uskoa haaveeseeni, vaikka sen toteutuminen oli täysin mahdotonta. Ei meillä olisi mitenkään ollut varaa hevoseen eikä sellaista olisi minulle hankittu vaikka olisi ollutkin.

Lopulta, pitkän haaveilun päätteeksi, pääsin ratsastustunneille. Siihen vaikutti varmaan se, että meidän kulmiltamme muutama muukin tyttö aloitti samaan aikaan. He tosin olivat erilaisessa taloudellisessa asemassa kuin minä ja vaikka puolikas ratsastustunti Artukaisten ratsastuskoulussa maksoi vain kolme markkaa, nykyrahassa noin 4,60 euroa, uhraus oli äidiltäni suuri. Äidiltä nimen omaan, isä ei pahemmin tuonut rahaa kotiin.

Riikosen kirjassa kerrotaan, että hevostyttöimagoon on kuulunut mielikuva kiltistä tytöstä. Hevoskirjoissa - joita olen lukenut pinokaupalla - sankari onkin aina kiltti, reilu, reipas ja oikeudenmukainen lettipää. Oikeassa elämässä olen tavannut kaikenlaisia hevostyttöjä eikä tätä kiltin tytön kuvaa kyllä mitenkään voi yleistää. Lapsuudesta päällimmäiseksi on jäänyt muistoja ylimielisistä ja ilkeistä tytöistä, minua vanhemmista, joilla ei ollut paljon myötätuntoa pientä hevostytönrääpälettä kohtaan. Yhtään ystävää en Artukaisten tallilta saanut.

Pelkäsin ratsastaa. Se oli tietysti jo syy siihen, ettei minusta koskaan tullut kunnon tallityttöä. Rakastin hevosia ja niiden läheisyyttä, mutta hevosen selkään nouseminen pelotti niin kovin, että minulla oli maha kipeä aina ennen tuntia. Pelko ei muistaakseni hävinnyt lapsena eikä nuorena. Sitten kului kymmeniä vuosia, etten käynyt tallilla. Ei ollut rahaa omiin harrastuksiin ja vaikka yritin innostaa omia tyttäriäni hevosten pariin, heissä ei syttynyt kipinää; en siis päässyt senkään varjolla tallille.

Olin lähemmäs viittäkymmentä, kun elvytin hevosharrastuksen. Menin Mynämäelle, Jaakkolan islanninhevostallille. Ajattelin, että issikat ovat niin pienikokoisia, ettei niiden selästä putoaminen voi olla kovin kauheaa.
Pelkäsin taas alussa, mutta pelot katosivat hyvin nopeasti. Olen pudonnut ja olen loukannutkin, mutta silti en pelkää. Hevosen selässä on ollut ihana olla. Kun aloitin taas ratsastuksen tunsin jopa, että löysin oman itseni uudestaan. Se Pirkko, joka pukeutuu tallivaatteisiin ja haisee hevoselta, se olen minä.

Ratsastin monta vuotta säännöllisesti. Nyt olen ollut tallilla hyvin vähän, tänä vuonna vain kerran. Syytän siitä aikaisempaa epäsäännöllisempää työtäni, mutta on siinä muutakin. Kaipaisin hevosharrastukselta enemmän kuin vain ratsastustunteja ja silloin tällöin tehtyjä maastoretkiä. Kaipaan hevosystävää, omaa tai melkein kuin omaa hevosta, koko sitä hienoa yhteyttä, mikä ihmisen ja hevosen välillä voi parhaimmillaan olla. Haluaisin olla jonkun hevosen oma ihminen.

Aika helposti tulee sanottua, että haaveilee siitä tai tästä. Se on kuitenkin sellaista kevythaaveilua, sellaista, jossa kohde voi vaihtua ja välillä haave voi unohtuakin. Minulla on elämässäni ollut vain kaksi todellista haavetta ja niihin molempiin olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa, vaikka tulokset ovat kovin vähäisiä. Ne ovat haaveet kirjan kirjoittamisesta ja omasta hevosesta. Nyt, kun olen jo tämän ikäinen mielessäni on käynyt, että pitäisikö jo luovuttaa?

2 kommenttia:

  1. Ei Pirkko luovuta. Ei.
    Jos ikinä muutan takaisin Suomeen, hankitaan yhteinen hevonen.
    Minä ratsastin Raisiossa Ailion talleilla. Pelkäsin usein minäkin. Minua varmasti auttoi kun hyvä ystäväni Pitkästämäestä ratsasti myös ja hän ei pelännyt mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten kun sinä muutat Suomeen me olemme varmaan niin vanhoja, että voimme hankkia korkeintaan keinuhevosen. Mutta pidetään mielessä.

      Poista