Homeäidin päiväkirja ei herättänyt pelkkää myötätuntoa

 Elämä, varsinkin kun sitä on jo tämän verran takana, urautuu helposti. Jopa tällaisessa työssä kuin minulla jossa yksikään päivä ei todellakaan ole samanlainen kuin joku muu, tekemiset toistuvat kuitenkin aika samanlaisina. Ihan huomaamatta aamusta on tullut ilta ja yö ilman, että päivään olisi mahtunut yhtään hetkeä, joista olisi tosissaan nauttinut tai tuntenut pientäkään iloa.

En tarkoita, että elämäni olisi ilotonta, mutta kun tekemistä on koko ajan, on helppo mennä tehtävästä toiseen miettimättä sen kummemmin. Toisinaan havahdun tähän ja ajattelen, että nyt on tultava muutos. Nyt alan tietoisesti lisätä päiviini hetkiä, jotka ovat vain iloa varten. Järjestän itse itselleni pienen juhlan vaikka minulla ei olisi yhtään vierasta.

Tällaisissa tunnelmissa kannoin keinutuolini terassille, heitin villasukat pois ja nostin jalat tuolille. Oli juuri sopivan lämmin, vieressäni oli mukillinen kahvia ja mielenkiintoinen kirja. Erinomaisen mukavaa.

Kirja, jota luin, ei nyt varsinaisesti ollut omiaan tuottamaan iloa. Päinvastoin: Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja on puistattava tositarina siitä, mitä kenelle tahansa voi tapahtua ja on tapahtunut. Perhe ostaa kauniin asunnon hyvässä uskossa ja muutaman kuukauden päästä  unelmasta on tullut painajainen.

Makaroffien tilanne oli erityisen kauhea. He saivat taistella paitsi asunnon myyjien kanssa myös oman taloyhtiönsä muiden asukkaiden. Vanhassa, hienolla alueella olevassa taloyhtiössä Makaroffeja pidettiin lähes paholaisen lähetteinä jotka tulevat tuhoamaan idyllin homeväitteillään. 

 Kirja herätti myös ristiriitaisia tunteita, ei pelkkää myötätuntoa. Taidan tietää, miltä niistä muista asukkaista tuntui ja ymmärrän, että heidän reaktionsa oli liittyä yhteen ja yrittää mitätöidä uusien asukkaiden - häiriköiden, kuten he ajattelivat - väitteet.

En tiedä, millä tyylillä ja volyymilla Makaroffit ovat vaatineet oikeuksiaan mutta sen tiedän, että sillä on väliä. Sillä  on ihan valtavasti väliä. 

Asuntokauppariita on raastava, sen tiedän myös omasta kokemuksestani. Se on niin raastavaa, ettei siitä varmaan koskaan toivu tai ei ainakaan unohda ikinä. Meidän riitamme on kyllä muodollisesti sovittu ja loppuunkäsitelty, mutta ei unohdettu. En pysty vaikka tiedän, että jos olisin oikein hyvä ihminen, antaisin kaikille kaiken anteeksi ja olisin kaikkien ystävä. Valitettavasti kuitenkin tiedän olevani loputtoman pitkävihainen, jos kerran suutun tai loukkaannun oikein perusteellisesti.

Seuraavaan terassikahvihetkeen voisi kyllä varata jotain kevyempää luettavaa.