Omasta huoneestani ei pitänyt tulla tällaista

 

Kun suunnittelimme tätä taloa, tätä, jossa olemme nyt asuneet kuusi vuotta, kuvittelin työhuoneeni aivan erilaiseksi.

Sitä uutta työhuonetta varten maalautin seinät vihreiksi, sellaisiksi, että ne muodostaisivat raikkaan taustan uusille työhuonekalusteilleni.

Ensimmäinen mutta tuli vastaan, kun maalausliikkeen värikartoissa ei ollut juuri sitä vihreää, jota olin ajatellut. Lisäkustannusten pelossa oli otettava sitä mitä sai, herneenvihreää, lastenhuoneenvihreää, ei niin raikasta kuin piti.

Vihreää kuitenkin.

En missään tapauksessa aikonut tuoda  uuteen työhuoneeseeni vanhoja kalusteita. En ranskalaista, kirsikkapuista työpöytääni, jonka "ranskalaisuudesta" ja "kirsikkapuisuudesta" olen saanut kuulla, kirsikkapuu kun näyttää epäilyttävästi lastulevyltä, varsinkin sieltä, mistä koiravainaa sen kalusi ikävän näköisesti.

En aikonut ottaa käyttööni myöskään ruskeita kaappia ja laatikostoa, en yhtään mitään raskaan ruskeaa, vaan valkoista ja eleganttia, dynaamista ja sähköllä toimivaa. Halusin sähköpöydän ja sen viereen ehkä satulatuolin tai jonkin muun uuden ajan kalusteen, jossa on pakko istua suorassa. Istumiseen en silti kuvitellut käyttäväni aikaa kuin toisinaan.

Sitten kävi niin, että kaiken rakentamisen ja vähän epäonnisten asuntokauppojen jälkeen ei tuntunut olevan rahaa uusiin huonekaluihin. Niinpä kannoin vanhat kalusteeni työhuoneeseen ja aloin sovitella niitä seinustalta toiselle. Siihen meni ainakin kolme vuotta, enkä kertaakaan tuntenut, että työhuone olisi viihtyisä

kunnes

eräänä päivänä istuin pitkään huoneessani ja mietin taas kerran, kuinka saisin tästä kaikesta jotain hyvää aikaiseksi

ja keksin.

Nyt olen oikein tyytyväinen huoneen järjestykseen ja vanhoihin huonekaluihini, enkä varmaan koskaan enää muuta niiden paikkaa tai aio luopua niistä.

Valkoinen sähköpöytä, taivas varjele! Onneksi en koskaan saanut sitä.

Tämä on minun huoneeni, kaikki täällä on yksin minun. Miehellä on oma huoneensa, missä kaikki on vain hänen ja juuri sellaisessa järjestyksessä ja siivossa kuin hän tahtoo. En juuri edes käy siinä huoneessa enkä koskaan sano siitä mitään, vaikka joskus kyllä tekisi mieli.

Väitän, että avioliitot eivät hajoaisi niin herkästi, jos kaikilla olisi oma huone. Varsinkaan miehillä ei usein taida olla kotona mitään omaa paikkaa. Vaikea kuvitella, että kukaan mies viihtyisi niissä kolkoissa, valkoisissa huoneissa, joissa ainoa pehmeä elementti on kasa sisustustyynyjä.

Vaikka mistä minä sen tiedän. Tai mitään.  

 

Hyvästi, Facebook

 Tämä oli viimeinen kuva, jonka julkaisin Facebookissa. Samalla kerroin, että lähden sieltä pois.

Joten heipparallaa nyt sitten, naamakirja ja noin 180 ystävää.

Enkä nyt yhtään vähättele niitä kilttejä ihmisiä, jotka ovat halunneet olla ystäviäni somessa. Kun aikanaan aloitin Facebook-urani ajattelin, että se on noloa, sillä mistä minulle muka ilmestyisi jotain kavereita saati ystäviä, kun ei niistä siihenkään asti ollut mitään tunkua ollut. 

Tulihan niitä, mutta ihan oikeita ystäviä minulla on edelleen sen verran mitä yhteen käteen mahtuu.

Ihmeellisesti Facebook on saanut koukkuun. Aamulla, kun en vielä ollut tehnyt lopullista ratkaisua, ajattelin jopa sitä, että onko Facebookin ulkopuolella elämää. Ja jos on, niin millaista ja missä, sillä kaikki näyttää nykyään tapahtuvan joko Facebookissa tai jollain muulla kanavalla.

Kaikkein koukuttavimpia ovat tykkäykset. Kuinka monta, kuinka nopeasti, ketkä ja ketkä eivät?

Se on sietämätöntä. Mitä merkitystä joillain tykkäyksillä oikeasti on, kun itsekin on roiskinut tykkäyksiään vaikka ei ole edes kunnolla lukenut, mitä toinen kirjoittaa? Ei tykkäys tarkoita sitä, että joku tykkäisi minusta, mutta sitä niillä ihmispolon mielestä mitataan.

Olen Facebook-historiani aikana ladannut sinne lähes 900 kuvaa. En halunnut säästää niitä. Suurin osa on joka tapauksessa tallessa koneellani tai varmuuskopioituna, joten kuvia kyllä riittää.

En ole ainakaan toistaiseksi menossa minnekään uusille areenoille, sellaisille, joille Facebookista monet siirtyvät ja joiden nimiä minä en tiedä. Olen Instagramissa ja täällä, se saa nyt riittää. Siis minulle, joka nyt kumminkin haluaa jakaa elämäänsä vaikka siinä ei mitään ihmeitä tapahtuisi.

Lukijoille siinä on jo enemmän kuin tarpeeksi.

Aikuisen naisen vaatepulmia

 

Siivosin vaatehuoneen. Päätin, että nyt olen armoton ja laitan kylmästi pois kaikki vaatteet, joita en käytä.

Paitsi, että eihän minulla ole mitään päällepantavaa. Käytän melkein jatkuvasti samoja vaatteita: kotona mustia verkkareita ja harmaata, nyppyistä villapaitaa. Kun lähden kylille, vedän jalkaani vaaleanruskeat samettihousut ja jonkun siistimmän villapaidan.

En haluaisi olla näin tylsä ja huonosti pukeutunut. Mutta en oikein tiedä, mitä sitten haluaisin.

Sen tiedän, etten ole sillä tavalla naisellinen, kuin jotkut. Ne, joilla on aina hienosti lakatut kynnet ja ripsiväriä joka päivä. En tunne mitään vetoa koruihin enkä vaivalloisiin kampauksiin. Silti olisi kiva olla - niin mitä? Jotain.

Nyt, kun olen siivonnut vaatehuoneen ja ollut armoton, jäljellä on vielä esimerkiksi 14 mekkoa, joista kaikki ovat mahdottomia paitsi yksi, mutta sitä yhtäkin olen käyttänyt vain yhden kerran. En tiedä, miksi en voi luopua lopuista kolmestatoista, mutta niihin nyt tuntuu liittyvän joitain seikkoja, mahdollisuuksia, ajatuksia, varauksia ja suuria tunteita.

Ostan uusia vaatteita hyvin harvoin. Viimeksi ostin housut ja puseron, kun olin Helsingin Kirjamessuilla esiintymässä. Ne ovat nyt minun kirjamessuvaatteeni, joita ei ole sen jälkeen käytetty. On sitten jotain siistimpää varalla, jos pitää mennä vaikka pääkaupunkiin tai muualle ihmisiin.

Tiedän, että en ole vaatepulmani kanssa yksin. Ihan varmasti moni muu tuskailee oman vaatekaappinsa kanssa eikä löydä sieltä mitään kelvollista. 

Luin juuri iltapäivälehdestä jutun, jossa toimittaja kokeili leggingsejä erilaisissa asuyhdistelmissä. Leggingsit kun hänen mukaansa ovat taas muodissa.

Leggingsithän ovat käytännössä alushousut, eivätkä oikeasti pue juuri ketään. Toimittajan asuyhdistelmissä oli esimerkiksi vaateparsi, jossa nuo pitkät kalsarit oli yhdistetty teepaitaan, liian suureen bleiseriin ja lippalakkiin. Toimittaja näytti ihan hampparilta. Hän itse sanoi pitävänsä asusta. 

Vaikka en tiedä, mitä tahtoisin pukea päälleni ja mistä sitä saisi ostaa, tunnistan kyllä tyylin jos sellainen tulee vastaan. 

Vaatehuone on kuitenkin siivottu. Eteisessä odottaa kaksi säkkiä, toinen menossa kierrätykseen ja toinen kaatopaikalle. Olen siis ollut myös armoton.

Erityisen armoton olin Sandin siniselle kauluspaidalle, joka on ollut yksi suosikeistani (siis silloin, kun ollaan ihmisten ilmoilla) ainakin 25 vuotta. Sen hihansuut alkoivat olla  rispaantuneet eikä kai se muutenkaan enää ihan kurantti ollut.

Ostin paidan Stockmannin alennusmyynnistä ja maksoin siitä 99 markkaa. Kyllä, markkaa. Olin onnellinen hyvästä löydöstä ja totisesti se on ollut hintansa arvoinen.

Siellä se hyvin palvellut sininen paita nyt makaa jätesäkissä. Voi sentään.

Toisaalta: eihän säkkiä vielä ole viety mihinkään.