Maalasin leivinuunin - tuli muuten aika hieno

Että voikin tulla hyvä mieli kun saa jotain kaunista aikaiseksi. Ylimääräistä maalia täytyy vielä vähän krapata pois ja laittaa lattialista, mutta muuten on valmista.

Alla leivinuuni ennen maalausta. Se oli tuollainen kun ostimme Vanhan Maatilan 20 vuotta sitten. Ihmeesti silmä tottuu kaikkeen, sillä vaikka uuni oli noin ruma, saatoin silti olla ihan tyytyväinen tupaan, jossa se seisoo, kunhan kaikki muut asiat olivat kohdallaan. 

En ole koskaan käyttänyt leivinuunia. Syynä on se, että pelti on jotenkin kummallinen ja ehkä pois paikoiltaan. Sitä on mahdotonta nähdä, sillä pelti on hirmuisen pitkän varren päässä kaukana uunimötikän sisällä.

Voi olla, etten olisi käyttänyt uunia muutenkaan; ne vähät leipomukset, joita teen, paistuvat ihan hyvin sähköuunissa. Nyt, kun uuni on kaunis, aion kuitenkin kokeilla puiden polttamista. Vaikka pelti olisi pois paikoiltaan riittää, jos se on auki. Kun vain savu menee ulos, puita voi polttaa, tunnelman takia. 

Olen tietysti miettinyt uunin maalaamista vuosien varrella, mutta vain ohimennen. Enemmän olen ajatellut sitä vaihtoehtoa, että koko uunin purkaisi pois ja toisi tilalle jonkun pienemmän lämmönlähteen, kauniin pienen kaminan vaikka. Sillä saisi aika paljon lisätilaa tupaan ja se lämmittäisi nopeasti.

Leivinuuni ei ole vanha, joten mitään kulttuuriarvoja sen purkaminen ei uhkaisi. Talo ja tupa ovat vanhoja, mutta tämä uuni on muurattu joskus 1990-luvulla. Se on tehty Laitilan silloisen ammattikurssikeskuksen oppilastyönä ja sen teetti talon entinen omistaja. Tässä on sellainen historia, että suku, jonka hallussa Vanha Maatila oli pitkään, myi paikan 1980-luvun lopulla. Sen osti eräs nainen, joka ei sitten voinutkaan pitää paikkaa vaikka hänellä oli paljon tähän liittyviä haaveita ja niinpä talo tuli taas myyntiin ja me ostimme sen. 

 Uunin maalaus ei ollut mikään iso työ. Minulta meni tähän neljä päivää tai oikeammin tein sitä neljänä päivänä: yhtenä pesin noet pois ja kolmena maalasin. Uuni on maalattu kolmeen kertaan Muuri-maalilla. Otin ihan perusvalkoisen ilman sävytyksiä.

Maalia kului noin neljä litraa. Käytin telaa ja pensseliä.

Nyt vain ihailen työni tulosta. On se hieno.

Homeäidin päiväkirja ei herättänyt pelkkää myötätuntoa

 Elämä, varsinkin kun sitä on jo tämän verran takana, urautuu helposti. Jopa tällaisessa työssä kuin minulla jossa yksikään päivä ei todellakaan ole samanlainen kuin joku muu, tekemiset toistuvat kuitenkin aika samanlaisina. Ihan huomaamatta aamusta on tullut ilta ja yö ilman, että päivään olisi mahtunut yhtään hetkeä, joista olisi tosissaan nauttinut tai tuntenut pientäkään iloa.

En tarkoita, että elämäni olisi ilotonta, mutta kun tekemistä on koko ajan, on helppo mennä tehtävästä toiseen miettimättä sen kummemmin. Toisinaan havahdun tähän ja ajattelen, että nyt on tultava muutos. Nyt alan tietoisesti lisätä päiviini hetkiä, jotka ovat vain iloa varten. Järjestän itse itselleni pienen juhlan vaikka minulla ei olisi yhtään vierasta.

Tällaisissa tunnelmissa kannoin keinutuolini terassille, heitin villasukat pois ja nostin jalat tuolille. Oli juuri sopivan lämmin, vieressäni oli mukillinen kahvia ja mielenkiintoinen kirja. Erinomaisen mukavaa.

Kirja, jota luin, ei nyt varsinaisesti ollut omiaan tuottamaan iloa. Päinvastoin: Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja on puistattava tositarina siitä, mitä kenelle tahansa voi tapahtua ja on tapahtunut. Perhe ostaa kauniin asunnon hyvässä uskossa ja muutaman kuukauden päästä  unelmasta on tullut painajainen.

Makaroffien tilanne oli erityisen kauhea. He saivat taistella paitsi asunnon myyjien kanssa myös oman taloyhtiönsä muiden asukkaiden. Vanhassa, hienolla alueella olevassa taloyhtiössä Makaroffeja pidettiin lähes paholaisen lähetteinä jotka tulevat tuhoamaan idyllin homeväitteillään. 

 Kirja herätti myös ristiriitaisia tunteita, ei pelkkää myötätuntoa. Taidan tietää, miltä niistä muista asukkaista tuntui ja ymmärrän, että heidän reaktionsa oli liittyä yhteen ja yrittää mitätöidä uusien asukkaiden - häiriköiden, kuten he ajattelivat - väitteet.

En tiedä, millä tyylillä ja volyymilla Makaroffit ovat vaatineet oikeuksiaan mutta sen tiedän, että sillä on väliä. Sillä  on ihan valtavasti väliä. 

Asuntokauppariita on raastava, sen tiedän myös omasta kokemuksestani. Se on niin raastavaa, ettei siitä varmaan koskaan toivu tai ei ainakaan unohda ikinä. Meidän riitamme on kyllä muodollisesti sovittu ja loppuunkäsitelty, mutta ei unohdettu. En pysty vaikka tiedän, että jos olisin oikein hyvä ihminen, antaisin kaikille kaiken anteeksi ja olisin kaikkien ystävä. Valitettavasti kuitenkin tiedän olevani loputtoman pitkävihainen, jos kerran suutun tai loukkaannun oikein perusteellisesti.

Seuraavaan terassikahvihetkeen voisi kyllä varata jotain kevyempää luettavaa. 

 

Purkutöitä ja hevoshaaveita

 

Paras tapa saada työt tehtyä on tehdä itselleen tehtävälista. Se toimii ainakin minulla.

Tunsin alkuviikosta - taas kerran - orastavaa epätoivoa kun mietin kaikkia tekemättömiä töitä, sellaisia, jotka eivät ole ihan välttämättömiä, mutta jotka kuitenkin olen ajatellut tehdä. Hetken aikaa tuntui, ettei mistään tule enää ikinä mitään, mutta sitten otin kynän ja paperia, istuin alas ja tein listan.

Kas vaan, eihän tämä olekaan mahdotonta, mietin kun katsoin valmista listaa. Toimeen vain!

Yksi listalle päätyneistä töistä on tämä mistä laitoin kuvia: vanhojen mattojen purkaminen uusiokäyttöä varten. Aloitin matosta, joka oli ensimmäinen työ minkä tein monta vuotta sitten, kun aloitin Turun Työväenopiston kolmivuotisen kudontakurssin. Ostin kurssia varten uusia trikookuteita ja laitoin joukkoon vain vähän itse leikkaamiani. Matosta tuli juuri sen näköinen kuin voi olettaa ensimmäisestä matosta tulevan ja siksi en ole enää pitkään aikaan laittanut sitä lattiaan. Materiaali on kuitenkin ihan käyttökelpoista ja niinpä purin maton ja pesin kuteet.

Muuten olen ehtinyt pestä vanhan talon ikkunoita ja verhoja, tehdä vähän ansiotöitä ja myös huvitella. Kävin pitkästä aikaa ratsastamassa. Tapasin taannoin vanhan tallituttavani ja hän kutsui minut ratsastamaan, hänellä kun on omia hevosia. Oli kyllä ihanaa päästä taas satulaan ja ihmeellisesti aina tuntuu, ettei sieltä ole edes ollut kauan pois vaikka edellisestä kerrasta on jo yli puoli vuotta. Kiertelimme ihan rauhallisesti metsässä ja menimme välillä vähän ryteiköistäkin, joten se oli todellista puskaratsastusta se.

Jos olisin nuorempi - hyvin paljon nuorempi - olisin varmasti halunnut hankkia oman hevosen nyt, kun viimein asun paikassa, jossa sellaista voisi pitää. Mitkään taloudelliset perustelut eivät olisi merkinneet mitään sen haavekuvan rinnalla, että voisin jonakin päivänä hoitaa ja ratsastaa omaa hevostani omassa pihassa. Yhä edelleen se ajatus kiehtoo, mutta epäilen, ettei minusta kuitenkaan olisi siihen. Jos en oikein ehdi edes koiran kanssa kunnon lenkille joka päivä, niin kuinka hevosen kanssa mahtaisi käydä?

Mutta olisi se ihanaa... olla jonkun hevosen oma ihminen. Siihen ei koskaan pääse jos käy vain ratsastustunneilla. Hevoset ovat kyllä ihan uskomattoman hienoja eläimiä, parhaita kaikista. 

Miksi mennä Muumimaahan jos ei ole aikaa?

 

Siitä lähtien, kun Muumimaailma avattiin Naantalissa 1993, olen käynyt siellä lähes joka vuosi. Ensin omien lasten ja nyt lastenlasten kanssa, mutta ennen muuta itseni takia. Rakastan sitä paikkaa. Naantalin-retki on kesän kohokohta.

Muumimaailma on kaupallinen matkailukohde ja sen tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Se tietenkin näkyy ja näkyy vuosi vuodelta selvemmin. Kojuja, joista voi ostaa jotain on tullut alkuaikoihin verrattuna paljon lisää ja hinnat ovat todellisia Muumimaahintoja. Silti. Silti menen sinne joka vuosi, vien mukanani muita ihmisiä, käyn yleensä syömässä alueen ravintolassa ja saatan jopa ostaa jotain. Tasapuolisuuden nimissä on tietysti muistettava, että minä itse pääsen alueelle ilmaiseksi, kiitos Journalistiliiton pressikortin.

Muumimaailman parasta antia ovat sen rakennukset ja sisustukset. Yllä olevissa kuvissa on Nipsun koti, pieni kellarihuone. Siellä on kaikki, mitä viihtymiseen tarvitaan: pehmeä sänky, pari tyynyä,  kirjoja. Huoneissa on hyvä, nostalginen ja kodikas tunnelma. Ulkoapäin rakennukset ovat todella kauniita ja kun katson niitä mietin aina, miksi oikeiden talojen on oltava niin tylsiä ja asiallisia.

Joka vuosi ajattelen myös tätä: miksi vanhemmat tuovat lapsensa Muumimaailmaan, jos eivät jaksa olla siellä? Onko liikaa vaadittu, että kerran vuodessa tai viidessä vuodessa - kun ensin maksaa kalliin sisäänpääsyn - voisi pari-kolme tuntia vain kulkea lapsensa perässä ja antaa hänen rauhassa katsoa? Miksi pitää tämän tästä hoputtaa, huokailla, äristä ja uhkailla, että jos tämä tai tuo toiminta ei nyt lopu, tapahtuu niin taikka näin? 

Miksi aikuisilla on koko ajan kiire jonnekin toisaalle?

Airbnb:n opetukset

Tällä viikolla olen kirjaimellisesti mennyt puolijuoksua lähes kaiken aikaa. Hiki päässä. Meillä on ollut koko ajan airbnb-vieraita, ei kuitenkaan koko aikaa samoja ja siinä sitä hommaa on riittänyt. Nämä ensimmäiset kuvat otin äsken, kun sain vanhan talon taas kunnostettua tämän illan ja samalla seuraavien kahden päivän vieraita varten.

Alimmainen kuva kertoo toisen todellisuuden, sen, mikä vallitsee meidän kodinhoitohuoneessamme.

Pesukone on tänään ollut päällä niin monta kertaa, etten enää uskaltanut laittaa. Ajattelin, että koneen täytyy saada jäähtyä välillä, ei se sentään mikään teollisuuspesukone ole.

Airbnb on kuitenkin vain harrastus, lehtijuttujen tekeminen on minun työni. Harrastus tosin haittaa työtä, sillä eilen, kun istuin hetkeksi alas siivouksen lomassa tajusin saman tien, että minun olisi pitänyt kirjoittaa muuan juttu, jota jo toimituksessa odotettiin ja jonka olin tyystin unohtanut. On muuten aika ikävä huomio tuollainen. Onneksi olin kuitenkin tehnyt haastattelun edellispäivänä joten sitä ei sentään tarvinnut lähteä hakemaan.

Tiedän hyvin, että kun alkaa unohdella tärkeitä asioita, päässä on ruuhkaa ja silloin pitää hidastaa. Suljin airbnb-kalenterini koko ensi viikoksi joten kun olen kunnialla hoitanut nämä vieraat ja heidän jälkeensä vielä yhdet, voin siltä osin olla rauhallinen. 

Olen onnekas, kun voin tehdä näin. Ne oikeat matkailuyrittäjät, jotka saavat/joutuvat selviytymään kotimaisen matkailijatulvan kanssa, ne ovat todella lujilla.

Kaikesta oppii. Airbnb:stä olen tähän mennessä oppinut ainakin sen, että jokaisen vieraan tuloon pitää valmistautua kuin hän olisi ensimmäinen ja ainoa. Sekä sen, että halpoja lakanoita ei kannata ostaa, ne eivät montaa pesua kestä.

Puutarhasuunnitelmia

Ostin tämän pienen hortensian ruokakauppareissulla. Ajattelin, että istutan sen aitan eteen, puolivarjoon ja paikkaan, johon joskus aikaisemminkin olen istuttanut hortensian ja katson, josko onnistuisin tällä kertaa. Nyt en kuitenkaan ole raaskinut viedä kukkaa minnekään, sillä näin lähietäisyydeltä se on kaikkein kaunein. Eikö olekin ihmeellistä, miten kauniita asioita luonto pysyy saamaan aikaan?

Ajattelin keväällä, että tänä kesänä ehdin tehdä pihalla ja puutarhassa vaikka mitä. Kesä ei ole vielä loppu joten en voi sanoa, etten ehtinyt. Tähän mennessä tosin en ole saanut aikaan paljon mitään. Edellispäivänä sain jonkun tarmon/kiukunpuuskan ja kipeästä polvestani välittämättä hain oksasakset aitasta ja kävin raivaamassa yhden ojanreunan lepäntaimista. Sitten kävin yhden pensasistutuksen kimppuun.

 
Istutin aikoinaan nuo pensaat ikään kuin majaksi, jonka keskellä oli tyhjää tilaa. Tilassa oli tuoli ja nimitin paikkaa mietiskelypaikakseni. On tietysti selvää, etten kertaakaan istunut tuolilla syvissä mietteissä ja jos jotain majani liepeillä ylipäätään  mietin se oli se, että miksi ihmeessä sen tein kun siitä ei ole muuta kuin harmia. Suurin virhe oli lumimarjapensaan istuttaminen, se tekee tolkuttomasti juurivesoja ja tunkee joka paikkaan.

Karsin lumimarjaa sen verran, että sain pensaan vangiksi joutuneen nukkeruusupensaan esiin.

 Välillä olen suunnitellut kaikkien näiden pensaiden hävittämistä, mutta nyt olen kallistunut siihen, että istutan lisää pensaita ja puita ja yritän saada aikaiseksi jonkin kokonaisuuden. En totisesti ole mikään puutarhasuunnittelija, minun on vaikea hahmottaa kokonaisuuksia ja keksiä mitään hienoa tai edes jotain. Yhden asian olen kuitenkin keksinyt ja se on se, että omaa vaatimustasoaan voi myös muuttaa. Kun en kerran millään yllä samettinurmikkojen ja kantattujen, kukoistavien perennapenkkien luokkaan, voin sentään yltää romanttiseen, vähän räjähtäneeseen maalaislookiin.

Onhan se romanttista?

Jos en yllä siihenkään niin sitten se on alamäkeä.

On aina helppo syyttää ajanpuutetta, kiirettä. Ai etten muka ole ehtinyt tarpeeksi?

Olen kuitenkin ehtinyt näinä kesäviikkoina lukea koko Karl Ove Knausgårdin yli 4000-sivuisen Taisteluni -sarjan ja muutamia muita kirjoja.
Mutta sehän, lukeminen, ei tietenkään ole ajanhukkaa.

Se on välttämätöntä.

Koronatestin tulos tuli

Viimeksi valittelin kurjaa oloani. Nyt  on jo selvinnyt, ettei syynä ole ainakaan korona. Olokin on parempi.

Päivä on mennyt enimmäkseen airbnb-hommissa. Viikonloppuna vanhassa talossamme oli neljä vierasta ja kun he tänään aamupäivällä lähtivät, säntäsin siivoamaan, sillä uudet neljä tulisivat jo muutaman tunnin päästä.

Mies katseli  pyykkikasaa, joka makasi pesukoneen edessä odottamassa. Hän pudisteli päätään ja ihmetteli, että tuleeko taas huomenna yhtä paljon pyykkiä ja että pitääkö ne kaikki joka kerta vaihtaa.

- Menisitkö sinä hotellissa edellisen vieraan lakanoihin nukkumaan, minä kysyin.

Hän sanoi, että hotelli on ihan eri asia. Mutta eihän se ole, tietenkään, eikä mieskään tosissaan ollut. Totta kai jokaiselle uudelle vieraalle pitää olla puhdas sänky, mutta se on totta, että lakanoiden vaihtaminen ja jatkuva pyykkääminen on airbnb:n työläin osa.

Siivouksen lomassa yritin hoitaa muutaman työasian. En saanut viime viikolla juuri mitään tehtyä ja laskin vähän huolissani, kuinka paljon olen luvannut tehdä, minne ja mihin mennessä. Haastattelujen sopiminen vaatii tavallista enemmän päänvaivaa, sillä nyt on otettava huomioon myös airbnb; voinko olla pois kotoa ja jos sovin jotain, ehdinkö siivota vieraiden välissä? Olisi kauheaa, jos vieraat tulisivat ja kaikki olisi tekemättä.

Tänään on kuitenkin kaikki sujunut ja ehdin jopa mustikkametsään. Yksi suurista maalla asumisen ylellisyyksistä on se, että päästäkseni marja- tai sienimetsään, minun ei tarvitse tehdä muuta kuin laittaa saappaat jalkaan ja kävellä vähän matkaa. Metsää on joka puolella ja tänä kesänä jopa meidän omassa metsässämme on mustikoita.

Mustikkasato näyttää hyvältä. On paikkoja, joihin ei tule mitään, mutta paikkoihin joihin tulee, tulee hyvin. Kaikki eivät ole vielä kypsiä.

Poimin marjoja puolisen tuntia. Olen päättänyt olla tänä kesänä ahkera marjastaja ja mennä metsään pienessäkin välissä jotta saisin talveksi mahdollisimman paljon mustikoita pakkaseen. Nämä ensimmäiset jaoin kahteen kulhoon ja söimme ne sellaisenaan. En juuri koskaan tee mitään marjapiirakoita - mustikoiden kaltaisen superterveellisen ravinnon sotkeminen sokerin ja vehnäjauhojen kanssa tuntuu lähes rikolliselta.

Tänään on siis ollut hyvä päivä. Päivän kruunasi postilaatikkon tullut Valittujen Palojen kirje, jossa minua jälleen kerran kehotettiin valmistautumaan tulevan suurvoiton vastaanottamiseen. Olen niiden harvojen, tarkkaan valittujen joukossa, joille voitto varsin todennäköisesti pian tulee. Tämä kunnia lankesi osakseni siksi, että olen yksi VP:n parhaista asiakkaista.

Sääliksi käy. Jos todella olen asiakkaiden parhaimmistoa, niin sangen huonosti ovat Valittujen Palojen asiat: en tiedä, että olisi koskaan tilannut sieltä yhtään mitään.

Jos puutarha ei hoidakaan vaan sairastuttaa?

- Onko elämässäsi tapahtunut jotain isoja muutoksia lähiaikoina?

Istuin tänään terveyskeskuksessa ja tuon kysymyksen esitti nuori lääkäri. Kerroin hänelle, että olen muuttanut viimeisen kahden vuoden aikana ja että minun elämässäni se on kyllä suuri muutos. Muutto maalle yli 40 kaupungissa asutun vuoden jälkeen.

Kyllä sellaisella voi olla vaikutusta ihmisen terveyteen, olkoonkin, että muutos on toivottu.

Menin terveyskeskukseen siksi, että minulla on ollut epämääräisiä oireita. Kuuntelin eilen aamulla, miten sisäministeri Maria Ohisalo muistutti, että koronatesteihin on mentävä erittäin alhaisella kynnyksellä ja niinpä sitten otin kynnyksen alleni ja menin.

Oireet alkoivat kädestä ja muistuttivat tenniskyynärpäätä mutta eivät kuitenkaan ihan. Sitten alkoi polvi reistailla, enkä enää päässyt vessanpytyltä ylös ilman tukea. Puutarhatöistä tuli hankalia, lähes ylivoimaisia.
Viimeiseksi tuli vatsavaivoja. Ei sen kummempaa kuin omituinen tunne, ikään kuin sisuskalut olisivat saaneet selkäänsä. Vähän kuumettakin oli, ja kurkkukipua. Väsytti, oli pakko ottaa päiväunet ja toisetkin.

Lähdin terveyskeskukseen vähän skeptisenä; mitä voisi odottaa terveyskeskuksessa heinäkuussa? Sain kuitenkin hävetä ennakkoluulojani, sillä minua ei ole koskaan otettu niin vakavasti ja perusteellisesti käsittelyyn kuin tänään. Kyseltiin omat ja suvun sairaudet, kaikki mahdolliset oireet ja viimeksi vielä ne alussa mainitut muutokset.

Olen minä sitä miettinyt. Sen jälkeen, kun muutimme tänne, olen mielestäni ollut aika paljon kipeänä. Ehkä se on sattumaa, ikääntymisen seurausta tai sitä, että täällä on minulle ylivoimaisen paljon työtä siihen nähden, mihin haluaisin pystyä.

Tahtomisen ja pystymisen ristiriita repii ihmistä.

Se, mikä minua vaivaa, ei selvinnyt tänään. Tutkimukset jatkuvat ensi viikolla. Parhaillaan olen karanteenissa kunnes koronatestin tulos valmistuu. Se tapahtuu ehkä sunnuntaina, että ei tämä karanteeni kovin pitkä ole, luulen.

Mitä noihin kuviin tulee niin onhan täällä kaunista - näkökulmasta se vain riippuu.

Matkailuyrittäjän arki on rankkaa

Viimeksi kerroin, miten aloin siivota vanhaa taloamme tämän kesän ensimmäisiä airbnb-vieraita varten. Ahkeroin tosissani kaksi päivää ja sain talon siivouksen lähes valmiiksi. Kolmannen päivän aamuna tuli tieto, että vieraat ovat peruuttaneet tulonsa.

Se oli helpotus. Olin väsynyt, minulla oli muutakin työtä ja ajattelin, että nyt on hyvää aikaa tehdä kaikki siivoukset loppuun: seuraava airbnb-varaus on vasta ensi viikon lopulle. Ryhdyin niihin muihin töihin ja sainkin aikaiseksi aika lailla kunnes tuli uusi varaus tälle viikonlopulle ja minulle tuli kauhea kiire saada kaikki kuntoon.

Aloitin aikaisin eilen aamulla. Viimeistelin talon siivouksen, silitin pöytäliinat, siivosin pihasaunan, pesin huusin, tarkistin, että vierailla on kaikkea, mitä tarvitaan vessapapereista suodatinpusseihin ja viimeiseksi haravoin pihan. Sain homman hoidettua juuri parahiksi ennen kuin minun piti lähteä töihin. Edessä oli kaksi juttukeikkaa ja vaikka aiheet olivat kiinnostavia, en jaksanut olla ihan hirmuisen innostunut.

Minulla on pieni aavistus siitä, millaista oikean matkailuyrittäjän työ on. Asiakkaana on helppo arvostella kaikkea, mutta vaikea ymmärtää, miten rankkaa työ voi olla. Mitä jos meillä olisi täällä oikea lomakylä, monta mökkiä, johon tulisi jatkuvasti uusia vieraita ja pitäisi muistaa, kuka tulee ja kuka lähtee ja minne pitää mennä siivoamaan ja mistä puuttui pikkulusikoita ja minne tarvitaan lisätyynyjä? Jos toimeentulo olisi kiinni siitä. Se olisi ihan kauheaa.

Nyt harmittaa, kun piha on epäsiisti. Ruoho on päässyt harvinaisen pitkäksi ja rikkaruohoja on luvattoman paljon. Toivottavasti nämä tämän viikonlopun vieraat pitävät vähän boheemista pihatyylistä. Nyt kaduttaa, että olen itse joskus ihmetellyt jossain matkailupaikassa, miten kesäkukista ei ole nypitty kuivuneita kukkia ja lehtiä pois ja miksi kukkapenkin reuna on kanttaamatta.

Aloitimme airbnb-majoitukssen viime kesänä. Silloin suurin osa kävijöistä tuli ulkomailta. Nyt ulkomaiset kävijät tietysti puuttuvat koronan takia. Tällä pienellä kokemuksella olen jo huomannut yhden selkeän eron suomalaisten ja ulkomaisten vieraiden välillä. Suomalaiset haluavat olla omissa oloissaan eivätkä odota, että isäntäväki seurustelee heidän kanssaan. Ulkomaiset kävijät puolestaan jäivät mielellään juttelemaan ja olisivat ehkä halunneet, että olisimme enemmänkin olleet heidän kanssaan. Heille me varmaan edustimme aitoa suomalaisuutta, joka aidoille suomalaisille on jo piinallisen tuttua.

Siivousta on tiedossa  ensi viikoksikin. Tänään tuli uusi varaus jonka mukaan seuraava vieras tulee tiistaina ja viipyy yhden yön. Se tietää sitä, että huomenna, kun vieraat ovat lähteneet, aloitan taas alusta jotta ehdin saada kaiken kuntoon. Ja sitten keskiviikkona uudestaan... 

Ensimmäiset Airbnb-vieraat tulossa

Ryhdyin eilen siivoamaan vanhaa taloamme, sillä viikonloppuna sinne tulevat tämän vuoden ensimmäiset airbnb-vieraat.

Majoittaminen ei ole meille mikään bisnes, mutta haluan silti tarjota vieraillemme sitä, mitä itse toivon saavani jos maksan yöpymisestä. Siistin, viihtyisän ja kauniin paikan jossa tuntee, että rahat eivät menneet hukkaan.

Hiukan minua hiertää se, että airbnb-toiminnasta on tullut aika ammattimaista. Osa majoittajista suhtautuu siihen kuin yrittämiseen ja haluaa maksimoida rahallisen hyödyn. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta se hämärtää airbnb:n alkuperäisen idean, sen johon minä nojaan oman suhteeni tähän hommaan.

Mitä jos meille tulee ihmisiä, jotka olettavat saavansa jotain paljon enemmän kuin mitä täällä on?

Laitilassa ei satanut tänään päivällä ja pystyin tuulettamaan yhtä ja toista. Imuroin ja pesin lattiat, pyyhin pölyt ja vein talven aikana taloon kulkeutuneet ylimääräiset tavarat pois. Haaveilin lottovoitosta tai jostain muusta noin vain tilille ilmestyvästä huomattavasta rahasummasta, jonka tultua voisin etsiä vanhoihin taloihin erikoistuneen kirvesmiehen ja antaa ohjeita. Talo kaipaa kipeästi remonttia ja olisi mahtavaa, jos voisi teettää kunnon korjauksia.

Vanhan, ylimääräisen talon omistaminen on ongelma. Jos talo olisi vain oman perheemme käytössä, sitä tarvittaisiin ehkä kerran vuodessa jos silloinkaan. Siksi on hyvä pitää yllä pientä majoitustoimintaa, vaikka kuinka pientä, sillä se pakottaa ainakin siivoamaan kunnolla.

Mitä muita vaihtoehtoja olisi? Haluaisiko joku tulla asumaan taloon ja haluaisimmeko me luovuttaa sen jonkun vieraan pysyvään käyttöön? En usko.

Niin ja mitä sitten, jos pystyisimmekin remontoimaan talosta entistä ehomman? Ei se poista sitä asiaa, ettei talossa asuta.

Nyt kyllä väsyttää. Siivoaminen on raskasta työtä enkä ymmärrä, miksi se luetaan kategoriaan "Kotiaskareet". Askareet? Askar on joku kevyt puuha, lautasliinojen taitteilua tai vastaavaa. Siivoaminen on totista työtä.

60 + ja pukeutumispulma

Kävin tänään Turussa. Menin varta vasten alennusmyynteihin, vakaana aikomuksenani ostaa kesämekko, kesähousut ja pusero.

Kiersin koko Turun keskustan, kaikki vaatekaupat. Stockman, Halonen, Gerry Weber, Zara, Wiklund, Lindex, Hennes, Indiska - ja monta muuta. Tein totista työtä monta tuntia enkä ostanut mitään.

Missä lymyävät kaikki kauniit kukkamekot, joissa on lyhyet hihat ja kaula-aukko, josta vyötärömakkarat eivät vilkkuisi? Sellaista materiaalia, joka laskeutuu kauniisti eikä hiosta? Väri, joka sopii suomalaiselle - ei siis hailakka joku, ei räikeä vihreä tai kirkkaankeltainen eikä -taivaan tähden! -ainakaan musta.

Miksi minusta aina tuntuu siltä, että kaikki myytävänä olevat vaatteet on tarkoitettu joillekin muille, ei koskaan minulle? Joko ne ovat liian nuorekkaita tai sitten aivan liian tätimäisiä. Ei kai vika sentään voi olla yksin vaatteissa?

Olisi mukava olla tyylikäs ja persoonallinen, mutta miten? Kuinka se voisi onnistua ilman, että tuntisi olevansa jonkun toisen vaatteissa? Olen nähnyt kuusikymppisiä naisia - jos ikä nyt on joku kriteeri - upeissa vajaamittaisissa housuissa, tyylikkäissä yläosissa ja maiharit jalassa. Kokeilin tänään semmoisia vajaamittaisia housuja ja näytin yksinomaan kummalliselta.

Sellaiseen maiharilookiin tarvittaisiin ihan erilainen asenne. Omani riittää vain tuohon pellavamekkoon, jonka sitten lopulta ostin Myllystä. Huivi on Lindexin.

Ostamani mekko tuntui heti tutulta ja kotoisalta, vaikka onkin kaikkea muuta kuin se liehuhelmainen kukkamekko, jonka kuvittelin ostavani. Syykin selvisi, kun kotimatkalla muistin, että minulla on ollut melkein samanlainen, voi vieläkin olla jossain. Ehkä se tekee seuraa niille noin kymmenelle siniselle paitapuserolle, jotka omistan.

Jospa se sitten on minun tyylini se. Vähän tylsä, mutta turvallinen.

Juhannuksen kukkatarhat ja uutisia

Juhannuksen aatonaattona monet puutarhan kukista ovat parhaimmillaan. Etualan pikkusydämet, joista en muista, ovatko ne kevät- vai kesä-sellaisia, pionit, jotka vain ilmestyivät jostain menneisyydestä ilman, että minulla on siihen osaa tai arpaa ja taustalla häämöttävät siniset ja valkoiset kurjenpolvet.

Mietin aamulla, mitä kaikkea maalla on ollut tapana valmistaa juhannukseksi ja sitäkin mietin, mitä itse kuvittelin saavani aikaan vaikka en saanut. Piti pestä mattoja ja kunnostaa ikkunoita, tehdä uusia kasvimaita ja kukkapenkkejä. Ruohot on sentään leikattu ja juhannus tulee, se on varmaa.

Viikon mittaan on tapahtunut merkittäviä asioita. Meillä astuttiin aurinkoenergian aikaan, katollemme asennetut aurinkopaneelit otettiin käyttöön ja nyt sitä sitten tulee, ilmaista sähköä. Jos olisi oikein nuuka, pitäisi ajoittaa kaikki sähköä vaativa tekeminen siihen aikaan, kun aurinko paistaa. Kun asuimme kaupungissa, meillä oli yösähkö ja silloin kannatti pistää pesukone päälle myöhään illalla jos suinkin ilkesi sen naapureiden kiusaksi tehdä. Nyt tulee tätä erinomaisen halpaa päiväsähköä sitten.

Toinen iso juttu on se, että vaihdoin auton. Tummanpunainen Citroen C 3 vaihtui tummanpunaiseen Citroen C 3:een. En tehnyt sitä tahallani, olisin halunnutt kirkkaanpunaisen auton mutta sopivaa ei löytynyt. "Uusi" autoni on kahdeksan vuotta vanha ja sillä on ajettu 108 000 kilometriä. Vanhalla oli mittarissa jo lähes 300  000.  

Kuulin radiosta jostain tutkimuksesta, jossa selvitettiin ihmisten autonkäyttöä. Tutkimuksen mukaan naiset ajavat vähän ja istuvat omassa autossaan mieluiten matkustajan paikalla. Jopas jotakin, ajattelin. Keneltä on mahdettu kysyä, sillä ne naiset, jotka minun lähipiirissäni ovat, ajavat kaikki ihan sujuvasti omia autojaan. Itsekin tykkään auton ajamisesta ja haluan toden totta ajaa itse olipa kyydissä kuka tahansa. Kilometrejä minulle on tullut vuodessa noin 20 000.

Tänään ajoin paitsi yhdelle juttukeikalle aamulla ja sitten kauppaan, lähellämme olevalle vanhalle hiekkakuopalle. Tähän aikaan vuodesta se on aika mykistävä näky; sen myötä toivon sinulle mitä parhainta keskikesän juhlaa!

 

 

Mikä avuksi kun ruosteinen vesi pilaa vessanpytyn?

Tämä EI ole maksettu mainos. Näillä lukijamäärillä ei ole pitkään aikaan pelkoa sellaisista.

Tässä on meidän vessanpyttymme. Nyt harmittaa, etten ottanut ennen ja jälkeen -kuvia, sillä tämä jälkeen otettu kuva näyttää vain puhtaan pytyn, jossa juuri ja juuri erottaa himmeän, ruskean raidan. Pahoittelen, jos tästä tulee ikäviä mielikuvia!

Meillä täällä vajaa kaksi vuotta vanhassa talossamme on kaksi vessaa. Pian sen jälkeen, kun otimme ne käyttöön, huomasin, miten pyttyihin alkoi jäädä ikäviä raitoja vaikka niitä kuinka ahkerasti olisi pessyt. Se johtui siitä, että porakaivomme vesi on ruosteista ja vaikka meillä on suodatin, se ei täysin poista kaikkea. Ongelma on täällä Laitilassa muillekin tuttu.

Kokeilin vaikka mitä vessanpesuaineita, myös Klorinia ja vanhan kansan ruokasoodaa. Mistään ei ollut sanottavampaa apua kunnes otin paikallisessa K-kaupassa käteeni tämän pullon ja toin sen kotiin:

Se tapahtui viime viikolla. Kokeilin ainetta enkä ollut silmiäni uskoa: pytty tuli lähes valkoiseksi ensimmäisellä pesulla. Pullon kyljessä kyllä luvataan, että se poistaa kalkin, mutta se näköjään poistaa myös ruosteen.

Nyt haluan tietysti levittää tätä ilosanomaa muillekin ja sen takia tällä kertaa näin perin juurin arkinen aihe.

Toivottavasti, toivottavasti, tätä ihmeainetta ei ikinä "uudisteta" eikä muuteta miksikään. On se vaan niin hyvää.