Upea kevätpäivä, ei mitään menoa minnekään ja minä olen kipeä. Ainakin kolmatta kertaa tänä vuonna.
Siksipä olen viihdyttänyt itseäni Yle Areenan dokumenteilla. Katsoin ensin Satu Majavan käsikirjoittaman ja ohjaaman sarjan Suvikset, joka kertoo neljän vanhoillislestadiolaisen nuoren ajatuksista ja kokemuksista Suviseuroilla ja sitten tanskalaisen John Krasinskin ohjaaman Kerrostalojen prinsessat.
Totta puhuen katsoin tuosta prinsessahommasta vain yhden jakson, mutta Suviksista kaikki neljä.
En ole lestadiolainen enkä kummoinen luterilainenkaan, mutta suvisnuorten ajatuksia oli valtavan kiinnostava kuunnella. Heitä oli myös mukava katsella, sillä toisin kuin melkein kaikilla nykyään, heillä ei ollut lävistyksiä, tatuointeja eikä yhtään mitään muuta kuin se, mikä heille luonnostaan on suotu. Tällaiselle tädille se edustaa kauneutta ja epäilen, että se saattaa edustaa sitä aika monelle muullekin.
Nuoret puhuivat niin kauniisti ja järkevästi, että jopa pieni kateuden tai ainakin haikeuden piikki pisti sydämeen: olisinpa itse kasvanut yhteisössä, jossa nuorilla on säännöt ja jossa kasvatetaan lempeästi ohjaamalla eikä huutamalla, haukkumalla, nolaamalla tai jättämällä täysin yksin. Sellaisessa yhteisössä, jossa on aina aikuisia saatavilla silloinkin, kun omat vanhemmat eivät jaksa.
Tiedän hyvin, että dokumentti oli vain pieni, kapea näkökulma, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Tiedän senkin, että myös lestadiolaiset ovat tavallisia ihmisiä ja heidän joukostaan löytyvät varmasti kaikki inhimilliset virheet ja heikkoudet. Dokumentista jäi silti hyvä ja toiveikas olo: maailmassa on vielä ihmisiä, joilla on arvoja ja jotka pitävät niistä kiinni.
Perhe on arvoista tärkein ja siinä se kynnys olisikin jos nyt olisin nuori ja pitäisi päättää, ryhdynkö vanhoillislestadiolaiseksi. Kymmenen lasta on liikaa, viisitoista painajainen. Tähän puhtaasti fyysiseen esteeseen se kaatuisi, ei niinkään uskonasioihin.
Suviksissa kerrottiin ihmisistä, joilla on sääntöjä ja jotka noudattavat niitä. Kerrostalojen prinsessoissa sääntöjä ei ole eikä ole koskaan ollut. Jälki on surullista. Minulle tuli jo yhdestä jaksosta paha olo enkä aio katsoa enempää.
Mitä tulee tytöistä, joille tärkeintä elämässä ovat muhkeat irtoripset, muhkeat huulitäytteet, muhkeat silikonirinnat ja pistoksilla (au!) aikaan saatu kaamea rusketus?
Tytöillä ja nyt jo nuorilla naisilla on rankka menneisyys ja lapsuus, joka on jäänyt kesken. Heillä ei ole ketään, joka edes yrittäisi auttaa tyttöjä kääntämään vaikeudet voitoiksi. Sellaisena ei voi pitää lähes nelikymppistä miestä, joka seurustelee 16-vuotiaan tytön kanssa, vaikka hän ajeluttaakin tyttöä avoautossaan.
Tämmöisiä ajatuksia tänään. Uskonasioita.
Uskonto on oopiumia kansalle, sanoi Karl Marx ja oli varmasti oikeassa.
Mutta miksi meillä hyväksytään kansan parantamiseen ja kaikinpuoliseen vakauttamiseen vaikka mitkä lääkkeet ja terapiat ja enemmän tai vähemmän hyödyttömät tukitoimet, mutta kun puhe tulee oopiumista ja siitä, että joku ihan vapaaehtoisesti sitä nauttii, se on aivan kauheaa?