Kirjailija ei saa pelätä esiintymistä

 Julkisuus on kirjailijalle välttämätöntä. Sitä voi vihata ja pelätä, mutta siellä on pakko olla joka kerta, kun pienikin tilaisuus tulee.

Jos et suostu, kirjasi unohtuu lähes yhtä nopeasti kuin tuorein sanomalehti.

Poikkeuksia on. Jos kirjoittaa jumalaisen kirjan, joka herättää laajaa keskustelua, voit lymyillä vaikka salanimen suojissa, olla koskaan näyttämättä naamaasi yhdessäkään tiedotusvälineessä ja silti kirjasi myy hyvin. Tätä on tapahtunut. Kai.

Minun ja kaltaisteni pienten kirjoittajien on sen sijaan tartuttava ahnaasti mihin tahansa tilaisuuteen päästä puhumaan omasta kirjastaan. Joillekin se voi olla kauhun paikka, mutta tästä vaivasta olen onneksi säästynyt.

Pidän esiintymisestä. Harrastin monta vuotta teatteria ja voisin vieläkin harrastaa, ellei se veisi niin tuhottomasti aikaa. Näytteleminen on hauskaa, on ihanaa olla joku muu ja tehdä luvan kanssa ja julkisesti kaikkea, mitä ei omana itsenään kuuna kullan valkeana kehtaisi.

Tällä viikolla pääsin esiintymään Raision Hööksiin.  Paikalla oli parikymmentä kuulijaa, hevosihmisiä ja sen tähden aidosti kiinnostuneita siitä, mitä kerroin. Vein mukanani pinon kirjoja, niitä pitää olla, sillä ainahan joku voi haluta ostaa kirjan omakseen. Myin kaksi.

Mitä Tätiratsastajien tarinoiden myyntiin muuten tulee, niin sain kustantajalta viime vuoden myyntiluvut. Vuoden loppuun mennessä eli kolmessa kuukaudessa kirjaa myytiin 606 kappaletta. Se ei ihan vielä riittänyt kattamaan ennakkoa, jonka kirjasta sain. Jos kaikki 606 olisivat olleet fyysisiä kirjoja, niin sitten kyllä, mutta nyt yli puolet koostui äänikirjoista ja niistähän kirjailija ei saa juuri mitään.

Juostava siis on. Ja esiinnyttävä. Parasta olisi pakata kirjat matkalaukkuun, sitoa laukku pyörän tarakalle ja lähteä polkemaan pitkin kyliä, talosta taloon. Olen siinä varmassa uskossa, että Suomessa on kosolti talouksia, joissa tartuttaisiin ilolla ja kiitollisuudella tätiratsastajiin, kunhan vain tilaisuus tarjottaisiin.

Oikein liikuttaa ajatella, miten se voisi ihmisiä ilahduttaa.

Pienenpienen kirjailijan elämä on tällaista, pientä. Isoilla kirjailijoilla on omat murheensa enkä niitäkään haluaisi.

Voisi joutua vaikkapa ilkeän kolumnistin raateluhampaisiin, kuten poloinen Juha Hurme tässä Jyrki Lehtolan kolumnissa tänään.

Lehtola kirjoittaa hyvin ja miksi ei kirjoittaisi, kun on itsekin ammattimies. Kirjoittamisen taitoa voi ihailla, mutta ei sitä häijyyttä ja vahingoniloa, joka kirjoituksesta paistaa. 

Se on, arvoisa herra kirjoittaja, ala-arvoista.

Olisiko minusta lestadiolaiseksi?

 Upea kevätpäivä, ei mitään menoa minnekään ja minä olen kipeä. Ainakin kolmatta kertaa tänä vuonna.

Siksipä olen viihdyttänyt itseäni Yle Areenan dokumenteilla. Katsoin ensin Satu Majavan käsikirjoittaman ja ohjaaman sarjan Suvikset, joka kertoo neljän vanhoillislestadiolaisen nuoren ajatuksista ja kokemuksista Suviseuroilla ja sitten tanskalaisen John Krasinskin ohjaaman Kerrostalojen prinsessat.

Totta puhuen katsoin tuosta prinsessahommasta vain yhden jakson, mutta Suviksista kaikki neljä.

En ole lestadiolainen enkä kummoinen luterilainenkaan, mutta suvisnuorten ajatuksia oli valtavan kiinnostava kuunnella. Heitä oli myös mukava katsella, sillä toisin kuin melkein kaikilla nykyään, heillä ei ollut lävistyksiä, tatuointeja eikä yhtään mitään muuta kuin se, mikä heille luonnostaan on suotu. Tällaiselle tädille se edustaa kauneutta ja epäilen, että se saattaa edustaa sitä aika monelle muullekin.

Nuoret puhuivat niin kauniisti ja järkevästi, että jopa pieni kateuden tai ainakin haikeuden piikki pisti sydämeen: olisinpa itse kasvanut yhteisössä, jossa nuorilla on säännöt ja jossa kasvatetaan lempeästi ohjaamalla eikä huutamalla, haukkumalla, nolaamalla tai jättämällä täysin yksin. Sellaisessa yhteisössä, jossa on aina aikuisia saatavilla silloinkin, kun omat vanhemmat eivät jaksa.

Tiedän hyvin, että dokumentti oli vain pieni, kapea näkökulma, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Tiedän senkin, että myös lestadiolaiset ovat tavallisia ihmisiä ja heidän joukostaan löytyvät varmasti kaikki inhimilliset virheet ja heikkoudet. Dokumentista jäi silti hyvä ja toiveikas olo: maailmassa on vielä ihmisiä, joilla on arvoja ja jotka pitävät niistä kiinni.

Perhe on arvoista tärkein ja siinä se kynnys olisikin jos nyt olisin nuori ja pitäisi päättää, ryhdynkö vanhoillislestadiolaiseksi. Kymmenen lasta on liikaa, viisitoista painajainen. Tähän puhtaasti fyysiseen esteeseen se kaatuisi, ei niinkään uskonasioihin. 

Suviksissa kerrottiin ihmisistä, joilla on sääntöjä ja jotka noudattavat niitä. Kerrostalojen prinsessoissa sääntöjä ei ole eikä ole koskaan ollut. Jälki on surullista. Minulle tuli jo yhdestä jaksosta paha olo enkä aio katsoa enempää.

Mitä tulee tytöistä, joille tärkeintä elämässä ovat muhkeat irtoripset, muhkeat huulitäytteet, muhkeat silikonirinnat ja pistoksilla (au!) aikaan saatu kaamea rusketus?

Tytöillä ja nyt jo nuorilla naisilla on rankka menneisyys ja lapsuus, joka on jäänyt kesken. Heillä ei ole ketään, joka edes yrittäisi auttaa tyttöjä kääntämään vaikeudet voitoiksi. Sellaisena ei voi pitää lähes nelikymppistä miestä, joka seurustelee 16-vuotiaan tytön kanssa, vaikka hän ajeluttaakin tyttöä avoautossaan.

Tämmöisiä ajatuksia tänään. Uskonasioita.

Uskonto on oopiumia kansalle, sanoi Karl Marx ja oli varmasti oikeassa.

Mutta miksi meillä hyväksytään kansan parantamiseen ja kaikinpuoliseen vakauttamiseen vaikka mitkä lääkkeet ja terapiat ja enemmän tai vähemmän hyödyttömät tukitoimet, mutta kun puhe tulee oopiumista ja siitä, että joku ihan vapaaehtoisesti sitä nauttii, se on aivan kauheaa?  

Puutarhastani löytyy syy pelkoon, häpeään ja itseinhoon

 Aamupäivä kului tallitöissä hevosystäväni luona, mutta kotona tuntui silti olevan vielä virtaa jäljellä. Se on huomionarvoista, sillä olen ollut taas monta viikkoa enemmän tai vähemmän kipeä. Ei mitään sen kummempaa kuin jotain flunssaa, mutta kyllä sekin vie voimat tällaiselta kirjoitustyöläiseltä.

Iltapäivällä lähdin pihalle Kertun kanssa ja mietin, mihin tässä ensin pitäisi ryhtyä. Kevään tuntu on aito, mutta tiedän, että lumi ja pakkanen ovat vielä täällä jossakin ja voivat laskeutua myös Laitilan ylle viikkokausiksi jos huonosti käy. Kannattaako silloin aloittaa haravoimista tai kukkapenkkien reunuksien kohentamista oksien leikkaamisesta puhumattakaan?

Tietysti kannattaa!

Hain aitasta oksasakset ja karsin pihan reunasta pieniä lehtipuun taimia, joita kasvaa joka vuosi valtavat määrät. Tontilla kulkiessa pitäisi aina olla toisessa kädessä oksasakset ja toisessa pieni moottorisaha, silloin olisi edes toivoa siitä, että 

no jaa

jostain.

Sillä eihän tämä ole ikinä valmis enkä ollenkaan ymmärrä, miten jotkut luovat ryteiköistä ja kivikoista upeita metsäpuutarhoja, joissa somat polut kiertelevät komeiden puiden välissä ja jossa tuon tuosta esiin tulee kaunis ja harkittu kukkapaikka. Että millä helkkarin ajalla ja voimilla, kuka tietää?

    Kukkapenkeistä puskee pieniä alkuja. Kuvassa on pioni, minkä lisäksi siinä on myös maahumalaa, tuota pahanpäiväistä vitsausta jota en ikimaailmassa enää päästäisi tänne jos voisin kääntää ajan siihen vuosien takaiseen hetkeen, kun uskoin, että maahumalasta saa "sievän ja kauniisti kukkivan maanpeitekasvin kotipuutarhaan". Sievä ja kauniisti kukkiva maanpeitekasvi on kotipuutarhassani valloittanut joka kolkan, ajanut minut hulluuden partaalle ja saattanut pelkoon, häpeään ja itseinhoon, joka kulminoituu aamuyön tunteihin joina makaan unettomana sängyssäni, tuijotan kattoon ja soimaan itseäni raskaimman jälkeen sen tähden, mitä olen mennyt tekemään kun annoin tuon vieraslajin vikitellä itseni.

Katumus on raskas vaikkakin hyödytöntä. Maahumalasta ei pääse koskaan eroon, kun sille kerran avaa portin. 

Aamulla, kun päivä oli juuri valjennut, näin kaksi komeaa hirveä kulkemassa pellon poikki. Illalla, kun on pimeää, metsästä kuuluu pöllön huhuilua. Joutsenet ovat alkaneet palata kesämailleen ja tekevät ylilentoja pihamme päällä. Pikkulintujen laulu voimistuu päivä päivältä, uusia säveliä liittyy kuoroon.

Maailmassa käy myllerrys, josta kirjoitetaan kirjoja vielä kymmenien vuosien päästä, mutta jotkut asiat ovat kuten ne ovat aina olleet tai ainakin ihan hirveän kauan.

Se on lohdullista.

 

 

Omasta huoneestani ei pitänyt tulla tällaista

 

Kun suunnittelimme tätä taloa, tätä, jossa olemme nyt asuneet kuusi vuotta, kuvittelin työhuoneeni aivan erilaiseksi.

Sitä uutta työhuonetta varten maalautin seinät vihreiksi, sellaisiksi, että ne muodostaisivat raikkaan taustan uusille työhuonekalusteilleni.

Ensimmäinen mutta tuli vastaan, kun maalausliikkeen värikartoissa ei ollut juuri sitä vihreää, jota olin ajatellut. Lisäkustannusten pelossa oli otettava sitä mitä sai, herneenvihreää, lastenhuoneenvihreää, ei niin raikasta kuin piti.

Vihreää kuitenkin.

En missään tapauksessa aikonut tuoda  uuteen työhuoneeseeni vanhoja kalusteita. En ranskalaista, kirsikkapuista työpöytääni, jonka "ranskalaisuudesta" ja "kirsikkapuisuudesta" olen saanut kuulla, kirsikkapuu kun näyttää epäilyttävästi lastulevyltä, varsinkin sieltä, mistä koiravainaa sen kalusi ikävän näköisesti.

En aikonut ottaa käyttööni myöskään ruskeita kaappia ja laatikostoa, en yhtään mitään raskaan ruskeaa, vaan valkoista ja eleganttia, dynaamista ja sähköllä toimivaa. Halusin sähköpöydän ja sen viereen ehkä satulatuolin tai jonkin muun uuden ajan kalusteen, jossa on pakko istua suorassa. Istumiseen en silti kuvitellut käyttäväni aikaa kuin toisinaan.

Sitten kävi niin, että kaiken rakentamisen ja vähän epäonnisten asuntokauppojen jälkeen ei tuntunut olevan rahaa uusiin huonekaluihin. Niinpä kannoin vanhat kalusteeni työhuoneeseen ja aloin sovitella niitä seinustalta toiselle. Siihen meni ainakin kolme vuotta, enkä kertaakaan tuntenut, että työhuone olisi viihtyisä

kunnes

eräänä päivänä istuin pitkään huoneessani ja mietin taas kerran, kuinka saisin tästä kaikesta jotain hyvää aikaiseksi

ja keksin.

Nyt olen oikein tyytyväinen huoneen järjestykseen ja vanhoihin huonekaluihini, enkä varmaan koskaan enää muuta niiden paikkaa tai aio luopua niistä.

Valkoinen sähköpöytä, taivas varjele! Onneksi en koskaan saanut sitä.

Tämä on minun huoneeni, kaikki täällä on yksin minun. Miehellä on oma huoneensa, missä kaikki on vain hänen ja juuri sellaisessa järjestyksessä ja siivossa kuin hän tahtoo. En juuri edes käy siinä huoneessa enkä koskaan sano siitä mitään, vaikka joskus kyllä tekisi mieli.

Väitän, että avioliitot eivät hajoaisi niin herkästi, jos kaikilla olisi oma huone. Varsinkaan miehillä ei usein taida olla kotona mitään omaa paikkaa. Vaikea kuvitella, että kukaan mies viihtyisi niissä kolkoissa, valkoisissa huoneissa, joissa ainoa pehmeä elementti on kasa sisustustyynyjä.

Vaikka mistä minä sen tiedän. Tai mitään.  

 

Hyvästi, Facebook

 Tämä oli viimeinen kuva, jonka julkaisin Facebookissa. Samalla kerroin, että lähden sieltä pois.

Joten heipparallaa nyt sitten, naamakirja ja noin 180 ystävää.

Enkä nyt yhtään vähättele niitä kilttejä ihmisiä, jotka ovat halunneet olla ystäviäni somessa. Kun aikanaan aloitin Facebook-urani ajattelin, että se on noloa, sillä mistä minulle muka ilmestyisi jotain kavereita saati ystäviä, kun ei niistä siihenkään asti ollut mitään tunkua ollut. 

Tulihan niitä, mutta ihan oikeita ystäviä minulla on edelleen sen verran mitä yhteen käteen mahtuu.

Ihmeellisesti Facebook on saanut koukkuun. Aamulla, kun en vielä ollut tehnyt lopullista ratkaisua, ajattelin jopa sitä, että onko Facebookin ulkopuolella elämää. Ja jos on, niin millaista ja missä, sillä kaikki näyttää nykyään tapahtuvan joko Facebookissa tai jollain muulla kanavalla.

Kaikkein koukuttavimpia ovat tykkäykset. Kuinka monta, kuinka nopeasti, ketkä ja ketkä eivät?

Se on sietämätöntä. Mitä merkitystä joillain tykkäyksillä oikeasti on, kun itsekin on roiskinut tykkäyksiään vaikka ei ole edes kunnolla lukenut, mitä toinen kirjoittaa? Ei tykkäys tarkoita sitä, että joku tykkäisi minusta, mutta sitä niillä ihmispolon mielestä mitataan.

Olen Facebook-historiani aikana ladannut sinne lähes 900 kuvaa. En halunnut säästää niitä. Suurin osa on joka tapauksessa tallessa koneellani tai varmuuskopioituna, joten kuvia kyllä riittää.

En ole ainakaan toistaiseksi menossa minnekään uusille areenoille, sellaisille, joille Facebookista monet siirtyvät ja joiden nimiä minä en tiedä. Olen Instagramissa ja täällä, se saa nyt riittää. Siis minulle, joka nyt kumminkin haluaa jakaa elämäänsä vaikka siinä ei mitään ihmeitä tapahtuisi.

Lukijoille siinä on jo enemmän kuin tarpeeksi.

Aikuisen naisen vaatepulmia

 

Siivosin vaatehuoneen. Päätin, että nyt olen armoton ja laitan kylmästi pois kaikki vaatteet, joita en käytä.

Paitsi, että eihän minulla ole mitään päällepantavaa. Käytän melkein jatkuvasti samoja vaatteita: kotona mustia verkkareita ja harmaata, nyppyistä villapaitaa. Kun lähden kylille, vedän jalkaani vaaleanruskeat samettihousut ja jonkun siistimmän villapaidan.

En haluaisi olla näin tylsä ja huonosti pukeutunut. Mutta en oikein tiedä, mitä sitten haluaisin.

Sen tiedän, etten ole sillä tavalla naisellinen, kuin jotkut. Ne, joilla on aina hienosti lakatut kynnet ja ripsiväriä joka päivä. En tunne mitään vetoa koruihin enkä vaivalloisiin kampauksiin. Silti olisi kiva olla - niin mitä? Jotain.

Nyt, kun olen siivonnut vaatehuoneen ja ollut armoton, jäljellä on vielä esimerkiksi 14 mekkoa, joista kaikki ovat mahdottomia paitsi yksi, mutta sitä yhtäkin olen käyttänyt vain yhden kerran. En tiedä, miksi en voi luopua lopuista kolmestatoista, mutta niihin nyt tuntuu liittyvän joitain seikkoja, mahdollisuuksia, ajatuksia, varauksia ja suuria tunteita.

Ostan uusia vaatteita hyvin harvoin. Viimeksi ostin housut ja puseron, kun olin Helsingin Kirjamessuilla esiintymässä. Ne ovat nyt minun kirjamessuvaatteeni, joita ei ole sen jälkeen käytetty. On sitten jotain siistimpää varalla, jos pitää mennä vaikka pääkaupunkiin tai muualle ihmisiin.

Tiedän, että en ole vaatepulmani kanssa yksin. Ihan varmasti moni muu tuskailee oman vaatekaappinsa kanssa eikä löydä sieltä mitään kelvollista. 

Luin juuri iltapäivälehdestä jutun, jossa toimittaja kokeili leggingsejä erilaisissa asuyhdistelmissä. Leggingsit kun hänen mukaansa ovat taas muodissa.

Leggingsithän ovat käytännössä alushousut, eivätkä oikeasti pue juuri ketään. Toimittajan asuyhdistelmissä oli esimerkiksi vaateparsi, jossa nuo pitkät kalsarit oli yhdistetty teepaitaan, liian suureen bleiseriin ja lippalakkiin. Toimittaja näytti ihan hampparilta. Hän itse sanoi pitävänsä asusta. 

Vaikka en tiedä, mitä tahtoisin pukea päälleni ja mistä sitä saisi ostaa, tunnistan kyllä tyylin jos sellainen tulee vastaan. 

Vaatehuone on kuitenkin siivottu. Eteisessä odottaa kaksi säkkiä, toinen menossa kierrätykseen ja toinen kaatopaikalle. Olen siis ollut myös armoton.

Erityisen armoton olin Sandin siniselle kauluspaidalle, joka on ollut yksi suosikeistani (siis silloin, kun ollaan ihmisten ilmoilla) ainakin 25 vuotta. Sen hihansuut alkoivat olla  rispaantuneet eikä kai se muutenkaan enää ihan kurantti ollut.

Ostin paidan Stockmannin alennusmyynnistä ja maksoin siitä 99 markkaa. Kyllä, markkaa. Olin onnellinen hyvästä löydöstä ja totisesti se on ollut hintansa arvoinen.

Siellä se hyvin palvellut sininen paita nyt makaa jätesäkissä. Voi sentään.

Toisaalta: eihän säkkiä vielä ole viety mihinkään.     

Puiden tunne-elämästä, kirjoittajan työstä ja pienistä kodittomista

 Tavallisesti hyvin hiljaisella kylällämme on viime päivinä käynyt aikamoinen myllerrys. Valtavat koneet ovat puskeneet puita ja kiviä nurin, kuljettaneet niitä paikasta toiseen ja muuttaneet koko kymmeniä vuosia samana pysyneen kylämaiseman toiseksi.

Uusi naapuri ja maanomistaja on tehnyt töitä omalla maallaan ja me, joiden järeimmät työkalut ovat pieniä moottorisahoja, voimme vain ihmetellä sitä, miten nopeasti saa tulosta aikaan, kun on oikein vehkeet.

Jokainen tekee omalla maallaan mitä tahtoo ja hyväksi näkee.

Kovasti kuitenkin toivon, että metsäkoneet eivät ikinä löytäisi tietään joihinkin lähiseudun paikkoihin, esimerkiksi tuonne, joka tuossa kuvassa näkyy. Siinä on mainio polku, jota pitkin Kerttu juoksee ilosta villinä, edes takaisin. Siinä missä minä kävelen kilometrin, Kerttu selvittää ainakin kolme, vaikka samaa reittiä mentäisiinkin.

  Kävellessä on hyvä miettiä. Kun oikein pontevasti miettii, joku asia saattaa jopa ratketa. Näin kävi tänään, kun keksin, mitä seuraavaksi teen käsikirjoitukselleni.

Käsikirjoitus, jonka työnimenä on Koira joka sai oman asunnon, on nyt levännyt muutamia viikkoja. Sinä aikana se on käynyt kahdella esilukijalla, jotka ystävällisesti lukivat ja kommentoivat. Heidän kommenttinsa olivat tärkeitä ja auttoivat minua eteenpäin.

Suurin ongelma oli siinä, että käsikirjoitus on niin pitkällä, että piti päättää, teenkö siitä tarinallisen tietokirjan, kuten Tätiratsastajan tarinoita on vai jotain muuta. Nyt tiedän, että tietokirjaa siitä ei tule ja tiedän senkin, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Mutta vielä tuosta puiden kaatamisesta ja kivien siirtelystä: tiesitkö, että puut surevat, kun niiden toveri kaadetaan? Ja että puut kommunikoivat toistensa kanssa, hoitavat, auttavat ja varoittavat toisiaan vaaroista? Se on äärimmäisen mielenkiintoista ja kiehtovaa. 

Se tekee myös vähän surulliseksi, niiden kaadettujen puiden puolesta.

Puiden sielunelämästä on kirjoittanut esimerkiksi saksalainen metsänhoitaja ja tietokirjailija Peter Wohlleben. Hänen teoksiaan on suomennettu, muun muassa 2016 ilmestynyt Puiden salattu elämä.

Mitä taas kiviin tulee, niin Islannissa kivien siirtelyä ei tietämäni mukaan katsota hyvällä, koska tontut, maahiset ja sen semmoiset asuvat kivien alla.

Jos tämä pitää paikkansa,  tällä kylällä voi nyt hämärän tullen kompastua uutta kotia etsiviin pieniin olentoihin enemmän kuin todennäköisesti.

 

Olen ylpeä itsestäni kun osasin

 Jossain kohtaa lakkasin ajattelemasta, etten osaa tai pysty. Se ei enää ole tekosyy mihinkään.

Minulla on ihan tavallinen, tavallisen ihmisen pää jonka sisällä raksuttavat ihan tavalliset aivot. Niiden avulla pystyn oppimaan vaikka mitä.

Harmillisen paljon elämässäni on mennyt ohi sen takia, että olen vetäytynyt opittuun avuttomuuteen. Siihen, että tytöt eivät voi tai naiset nyt vain kerta kaikkiaan eivät. Siihen ansaan on langennut moni muukin. On niin helppoa ja mukavaa nostaa kädet pystyyn ja odottaa, että joku tulee auttamaan.

Yksi konkreettinen näyttö näin vanhemmalla iällä alkaneesta uudesta ajattelusta saatiin eilen, vuoden viimeisenä päivänä: onnistuin selvittämään monta viikkoa vaivanneen tietotekniikkaongelman. Pöytäkoneestani, jolla tätäkin kirjoitan, hävisi muun muassa tekstinkäsittelyohjelma. Sanatyöläiselle se on yhtä kuin katastrofi, jota lievensi ainoastaan se, että minulla on myös kannettava, jossa Word yhä toimi.

Joskus muinoin, silloin, kun tietokoneen käyttö oli minulle vielä uutta, olisin lannistunut heti. Olisin itkenyt ja kironnut - sehän tunnetusti auttaa kaikkeen - kieltäytynyt edes katsomasta konettani ennen kuin Joku on korjannut sen. Nyt olen ylpeä siitä, että etsin sinnikkäästi ratkaisuja, kokeilin, epäonnistuin ja kokeilin uudestaan. Nyt koneeni toimii kuin juuri paketista otettu, samoin tekstinkäsittelyohjelma, jota on nautinto katsoa ja käyttää.

Viimeistelin työni tuolla alussa olevalla kuvalla, laitoin sen näyttökuvaksi. Olen ottanut kuvan entisellä kotipihallani Turun Port Arthurissa, keväällä, kun pihavaahteran väri oli kauneimmillaan.

Rakastan tuota heleänvihreää ja kun se yhdistyy taivaansineen, ei juuri kauniimpaa ole. Tuo vihreä on lupaus uudesta alusta ja siinähän me nyt olemme, uuden vuoden ensimmäisessä päivässä.

Tänä vuonna haluan käyttää aikani enimmäkseen hyviin ja hyödyllisiin asioihin, mutta vain sellaisiin, jotka olen valinnut itse. Muitakin on ja ne hoidetaan, nekin.

Innostavaa vuotta 2025!

Miksi on niin vaikeaa olla eläkeläinen

 Tänään ilmestyneessä Hevosurheilu Ratsastus -lehdessä on kirjoittamani kolumni, jossa kerron hevosunelmistani. Toimitus on lisännyt siihen ingressin, joka kuuluu näin: "Eläkeläinen Pirkko Varjo ei ole lakannut unelmoimasta omasta hevosesta".

On klisee sanoa, että vedin aamukahvit väärään kurkkuun, mutta niin ihan oikeasti tapahtui.

Siis mitä!?

Eläkeläinen? Minä?

Hetkeen en osannut ajatella mitään erityisen järkevää.

On totta, että saan vanhuuseläkettä. Siksi on myös yhtä totta, että olen eläkeläinen ja minua saa sanoa sellaiseksi. Ei minulla ole mitään eläkeläisiä vastaan, heissä on paljon viisaita ja hienoja ihmisiä. Mutta että minäkin?

Olen 66-vuotias ja näin ollen selkeästi eläkeiässä. Silti minusta on kauhean vaikeaa ajatella itseäni eläkeläisenä, ihmisenä, jolla ei ole tässä maailmassa enää muuta virkaa kuin odottaa eläkkeenmaksupäivää ja kuolemaa. Siltä se nimittäin minusta tuntuu, se, mitä eläkeläisten odotetaan täällä tekevän.

Mitä siinä ingressissä sitten olisi pitänyt olla? Pelkkä nimi ilman määreitä? Se ei olisi ollut kiinnostava, sillä kuka tietää mitään mistään pirkkovarjosta, mutta eläkeläinen, joka haaveilee omasta hevosesta, sehän on jo julkeaa. Ymmärrän.

Harmi kyllä, kolumnia ei pääse lukemaan, ellei ole lehden tilaaja. Sellaista se on ja sekin pitää ymmärtää, ei ilmaisen sisällön jakamisessa ole mitään järkeä.

Ai niin: hyvää joulua! 

Jos saisin kutsun Linnan juhliin

 Muutama päivä sitten huomasin nuppuaan avaavan voikukan ja kukkivan lupiinin. Syksyn myöhäiset yrittäjät saivat nyt tukevasti lunta silmilleen.

Mitä itse olen yrittänyt? 

Ajatella positiivisesti: keväästä on pitempi aika kuin kevääseen.

Markkinoida kirjaani. Minne vielä voisin lähettää tekijänkappaleen, minne tyrkyttää itseäni haastateltavaksi?

Kuka välittäisi minun kirjastani, jos en välitä edes itse?

Vielä on paljon matkaa siihen, että voisin toimia kuten vaikkapa Finlandia-palkittu kirjailija Magdalena Hai, joka kieltäytyi kutsusta Linnan juhliin. Hän ei pysty menemään, omantunnon syistä. Vääriä ihmisiä hallituksessa ja niin edelleen.

Jos joskus - onhan tämä teoriassa ihan mahdollista - saisin kirjailijana kutsun Linnan juhliin, en varmana kieltäytyisi. 

Oi tulen, kiitos! Voinko tuoda jotain?

Vaikka tuli minulle mieleen myös se, että ehkä Magdalena Hailla ei ole mitään päällepantavaa. Siihen saattaisi minunkin linnareissuni tyssätä. Mutta vain siihen.

Ensin pitää kuitenkin kirjoittaa. Koira-aiheinen kirja alkaa olla loppusuoralla. Siis ensimmäinen versio, se, josta alan katsoa, tulisiko siitä kirjaa.

Tätiratsastajan tarinoita taas puolestaan on saanut hyvää palautetta. Olen jopa vähän ihmetellyt, miksi palaute on ollut pelkästään hyvää, onhan kirjassa kuitenkin myös sellaisia juttuja, joista joku saattaisi kovastikin pahastua. 

Mutta ehkä he eivät ole vielä lukeneet.

Kirjailijavieraana Helsingin kirjamessuilla

 Olipa hieno kokemus!

Kuvassa toimittaja-kirjailija Markku Heikkilä haastattelee minua kirjamessujen Arabia-lavalla. Aiheena on minun tuore kirjani Tätiratsastajan tarinoita, mutta Heikkilä kyllä puhui lähes koko haastattelulle varatut 22 minuuttia siitä, miten vaarallista ratsastus on ja ihmetteli, miksi kukaan haluaa moista harrastaa.

Ei haitannut yhtään, meillä oli hauskaa ja yleisökin taisi viihtyä - yleisöä nimittäin oli, vaikka ajattelin etukäteen, ettei sinne ketään tule, kun samaan aikaan toisaalla oli muuan Kari Hotakainen kertomassa omasta uutuudestaan.

Nyt on sellainen olo, että kirjan suhteen kaikki on tehty. Menen tietysti kertomaan siitä jos jonnekin kutsutaan, mutta juuri nyt mitään ei ole tiedossa.

Toivon, että kirja herättäisi edes vähän keskustelua vaikkapa siitä, millä tavalla on sopivaa olla vanha ja miksi hevosihmiset ovat usein niin ilkeitä toisilleen.

Retki pääkaupunkiin oli antoisa, mutta väsytti. En ikimaailmassa tahtoisi asua missään, missä on niin paljon ihmisiä. Olen aina ollut sielultani maalainen ja nyt, kun ihan oikeasti asun maalla, olen sitä kaksin verroin.

Huomenna keskityn seuraavaan käsikirjoitukseen, koiratarinoihin, mutta vasta huomenna. 

Ensimmäinen vuosi Kertun kanssa

 

 

Meillä on tänään juhlapäivä. Kerttu, virallisesti Primus Magic Natuche, täyttää vuoden.

Länsigöötanmaanpystykorva oli pitkään minun haaveissani, sillä siinä tuntuivat yhdistyvän kaikki ne ominaisuudet, joita koiralta toivon. Se on uskottavasti koiran näköinen ja -tuntuinen, sopivan kokoinen ja luonteeltaan hyvä kotikoira maalle.

Kerttu on ollut kaikkea sitä ja paljon muuta.

En ole hetkeäkään katunut koiran hankkimista. En sekuntiakaan. Aikaisempien koirieni kohdalla katumus iski aina välillä ja osasin odottaa sitä myös nyt, sitten, kun tapahtuu jotain ikävää. Koira tuhoaa tavaroita, valvottaa öisin, pissaa jatkuvasti sisälle tai haukkuu sietämättömän paljon.

Sitten varmasti katuisin.

Kerttu on käyttäytynyt koko ajan käsittämättömän hyvin.

Se oppi sisäsiistiksi vaiheessa, jota en edes muista enää, sillä siitä tuntuu olevan niin kauan.

Se nukkuu kaikki yönsä hyvin.

Se ei ole tuhonnut mitään muuta kuin omia tavaroitaan; kengät saavat olla ihan rauhassa eteisen lattialla.

Se ei hauku juuri ollenkaan.

Se ei lähde ulkona omille teilleen vaan seuraa tarkasti minua.

Kerttu on ihmeellinen pikku koira ja siitä on tullut minulle valtavan rakas.

 Aamuisin me juomme kahvia yhdessä. Tai se menee niin, että minä vien kahvini ja voileipäni työhuoneeseen, istun mukavasti nojatuoliin ja otan kirjan käteeni. Siinä kohdassa Kerttu hyppää minun syliini, heittää muutaman kaihoisan katseen voileivän suuntaan ja asettuu mukavasti ja siten, että minun on pakko laittaa kirja pois ja keskittyä koiraan.

Kerttu nauttii sylissä olemisesta. Se makaa siinä mieluiten selällään, ottaa rapsutuksia vastaan ja ynähtelee autuaana.

Kerron Kertulle, kuinka rakas se on enkä liioittele yhtään. Kerron sille myös, että se on ihana ja paras kaikista maailman koirista.

Kerttu hymyilee.

Lopulta haluan kuitenkin juoda kahvini ja hätistän koiran lattialle. Rajansa kaikella.

 Kerttu on antanut minulle ja meille aivan valtavasti iloa ja rakkautta ja sisältöä elämään, mutta olemme mekin antaneet jotain sille: olosuhteet, joissa koira voi elää varsin stressitöntä elämää.

Kertun ei tarvitse juuri koskaan olla yksin. Se pääsee ulos monta kertaa päivässä ja saa juosta vapaana isolla pihalla ja metsässä. Elämä on säännöllistä ja ennakoitavaa.

 Göötti sopii varmasti monenlaisiin koteihin ja ympäristöihin, mutta parhaimmillaan kuvittelen sen olevan juuri maalla, siellä, missä on paljon vapautta – kukapa siitä ei pitäisi. Tallikoirana göötti olisi varmasti onnellinen, sen pieni järjestyksenvalvojahahmo osallistuisi ehtymättömällä tarmolla kaikkeen tekemiseen.

Kertulta ei vaadita juuri mitään ja senkin, mitä olisin voinut ajatella vaativani, se tuntuu osaavan luonnostaan.

Yhtä asiaa sentään olen opettamalla opettanut. Sitä, että kun joku tulee ovesta, sen jonkun kimppuun ei käydä hyvissä eikä huonoissa aikeissa. Että ollaan sillä lailla rauhallisesti.

Olen opettanut asian niin, että lähtemiset ja tulemiset tehdään eleettömästi. Kun lähden kauppaan tai töihin tai jonnekin muualle, minne en voi ottaa koiraa mukaan, vaihdan asialliset vaatteet eleettömästi ja poistun kotoa sanomatta koiralle mitään.

Kun tulen takaisin, avaan oven ja kannan kauppakassit sisään eleettömästi enkä ole näkevinäni koiraa ennen kuin olen kunnolla asettunut sisäpuolelle.

Kerttu on oppivainen ja lähdöt ja tulot sujuvat loistavasti. Kerttu katselee täysin rauhallisena, mitenkään osallistumatta.

Valitettavasti tämä pätee vain minuun.

Kun joku muu tulee meille, Kerttu hyökkää tervehtimään lähes karmit kaulassa eikä usko yhtään mitään.

Sellainen se on, meidän Kerttu. Rakas isolla kirjaimella.

 

 

Kirja on ilmestynyt, entä sitten?

 Elokuun lopussa kustantajalta tulee sähköpostia. 

HEI! KIRJA ILMESTYY 11.9.!

Viesti on isoilla kirjaimilla kirjoitettu, mikä minusta on luontevaa, kun kyse on näin tärkeästä asiasta. Minun kirjani tulee painosta ja 11.9. joka tähän asti on muistettu päivänä, jolloin kaksoistornit sortuivat, muistetaan tästä lähin siitä, että Tätiratsastajan tarinoita ilmestyi.

Kuvittelee hän, joka ei mistään mitään tiedä.

Sillä tiettyjä asioita jää tapahtumatta:

Kustantaja ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Kukaan ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Puhelin ei soi eikä sähköposti tukkeudu 

sillä

toimittajat Eevasta, Annasta, Me Naisista, Helsingin Sanomista, Hevosurheilusta, Maaseudun Tulevaisuudesta eivätkä edes ET-lehdestä (vaikka vinkkasin hyvissä ajoin) ota yhteyttä ja anele minulta haastattelua,

edes sähköpostilla

jos kirjakiireeni eivät muuhun taivu.

Kirjakiireitä ei ole

ja näin

kirjoittajalle, joka on kirjoittanut kirjan joka juuri julkaistiin, valkenee,

ettei kukaan

missään

saa tietää kirjasta, ellei kirjoittaja itse markkinoi sitä.

Niinpä

kirjoittaja kertoo Facebookissa, Instagramissa ja omassa blogissaan Tätiratsastajan tarinoista

niin usein, että kaverit Facebookissa, Instagramissa ja blogin molemmat lukijat vaihtavat sivua, kun näkevät sanan täti

ja lopulta eräs heistä sanoo,

että luki kirjan nimen väärin ja luuli, että se kertoo

tähtiratsastajista 

ja silloin kirjoittaja pelästyy ja häpeää ja päättää vaihtaa kirjan nimen ja piiloutua

paitsi, että

ei tee sitä

sillä

ken leikkiin ryhtyy ja niin pois päin

joten

tässä se taas on, kirjakaupan tiskillä: