Kirjailijavieraana Helsingin kirjamessuilla

 Olipa hieno kokemus!

Kuvassa toimittaja-kirjailija Markku Heikkilä haastattelee minua kirjamessujen Arabia-lavalla. Aiheena on minun tuore kirjani Tätiratsastajan tarinoita, mutta Heikkilä kyllä puhui lähes koko haastattelulle varatut 22 minuuttia siitä, miten vaarallista ratsastus on ja ihmetteli, miksi kukaan haluaa moista harrastaa.

Ei haitannut yhtään, meillä oli hauskaa ja yleisökin taisi viihtyä - yleisöä nimittäin oli, vaikka ajattelin etukäteen, ettei sinne ketään tule, kun samaan aikaan toisaalla oli muuan Kari Hotakainen kertomassa omasta uutuudestaan.

Nyt on sellainen olo, että kirjan suhteen kaikki on tehty. Menen tietysti kertomaan siitä jos jonnekin kutsutaan, mutta juuri nyt mitään ei ole tiedossa.

Toivon, että kirja herättäisi edes vähän keskustelua vaikkapa siitä, millä tavalla on sopivaa olla vanha ja miksi hevosihmiset ovat usein niin ilkeitä toisilleen.

Retki pääkaupunkiin oli antoisa, mutta väsytti. En ikimaailmassa tahtoisi asua missään, missä on niin paljon ihmisiä. Olen aina ollut sielultani maalainen ja nyt, kun ihan oikeasti asun maalla, olen sitä kaksin verroin.

Huomenna keskityn seuraavaan käsikirjoitukseen, koiratarinoihin, mutta vasta huomenna. 

Ensimmäinen vuosi Kertun kanssa

 

 

Meillä on tänään juhlapäivä. Kerttu, virallisesti Primus Magic Natuche, täyttää vuoden.

Länsigöötanmaanpystykorva oli pitkään minun haaveissani, sillä siinä tuntuivat yhdistyvän kaikki ne ominaisuudet, joita koiralta toivon. Se on uskottavasti koiran näköinen ja -tuntuinen, sopivan kokoinen ja luonteeltaan hyvä kotikoira maalle.

Kerttu on ollut kaikkea sitä ja paljon muuta.

En ole hetkeäkään katunut koiran hankkimista. En sekuntiakaan. Aikaisempien koirieni kohdalla katumus iski aina välillä ja osasin odottaa sitä myös nyt, sitten, kun tapahtuu jotain ikävää. Koira tuhoaa tavaroita, valvottaa öisin, pissaa jatkuvasti sisälle tai haukkuu sietämättömän paljon.

Sitten varmasti katuisin.

Kerttu on käyttäytynyt koko ajan käsittämättömän hyvin.

Se oppi sisäsiistiksi vaiheessa, jota en edes muista enää, sillä siitä tuntuu olevan niin kauan.

Se nukkuu kaikki yönsä hyvin.

Se ei ole tuhonnut mitään muuta kuin omia tavaroitaan; kengät saavat olla ihan rauhassa eteisen lattialla.

Se ei hauku juuri ollenkaan.

Se ei lähde ulkona omille teilleen vaan seuraa tarkasti minua.

Kerttu on ihmeellinen pikku koira ja siitä on tullut minulle valtavan rakas.

 Aamuisin me juomme kahvia yhdessä. Tai se menee niin, että minä vien kahvini ja voileipäni työhuoneeseen, istun mukavasti nojatuoliin ja otan kirjan käteeni. Siinä kohdassa Kerttu hyppää minun syliini, heittää muutaman kaihoisan katseen voileivän suuntaan ja asettuu mukavasti ja siten, että minun on pakko laittaa kirja pois ja keskittyä koiraan.

Kerttu nauttii sylissä olemisesta. Se makaa siinä mieluiten selällään, ottaa rapsutuksia vastaan ja ynähtelee autuaana.

Kerron Kertulle, kuinka rakas se on enkä liioittele yhtään. Kerron sille myös, että se on ihana ja paras kaikista maailman koirista.

Kerttu hymyilee.

Lopulta haluan kuitenkin juoda kahvini ja hätistän koiran lattialle. Rajansa kaikella.

 Kerttu on antanut minulle ja meille aivan valtavasti iloa ja rakkautta ja sisältöä elämään, mutta olemme mekin antaneet jotain sille: olosuhteet, joissa koira voi elää varsin stressitöntä elämää.

Kertun ei tarvitse juuri koskaan olla yksin. Se pääsee ulos monta kertaa päivässä ja saa juosta vapaana isolla pihalla ja metsässä. Elämä on säännöllistä ja ennakoitavaa.

 Göötti sopii varmasti monenlaisiin koteihin ja ympäristöihin, mutta parhaimmillaan kuvittelen sen olevan juuri maalla, siellä, missä on paljon vapautta – kukapa siitä ei pitäisi. Tallikoirana göötti olisi varmasti onnellinen, sen pieni järjestyksenvalvojahahmo osallistuisi ehtymättömällä tarmolla kaikkeen tekemiseen.

Kertulta ei vaadita juuri mitään ja senkin, mitä olisin voinut ajatella vaativani, se tuntuu osaavan luonnostaan.

Yhtä asiaa sentään olen opettamalla opettanut. Sitä, että kun joku tulee ovesta, sen jonkun kimppuun ei käydä hyvissä eikä huonoissa aikeissa. Että ollaan sillä lailla rauhallisesti.

Olen opettanut asian niin, että lähtemiset ja tulemiset tehdään eleettömästi. Kun lähden kauppaan tai töihin tai jonnekin muualle, minne en voi ottaa koiraa mukaan, vaihdan asialliset vaatteet eleettömästi ja poistun kotoa sanomatta koiralle mitään.

Kun tulen takaisin, avaan oven ja kannan kauppakassit sisään eleettömästi enkä ole näkevinäni koiraa ennen kuin olen kunnolla asettunut sisäpuolelle.

Kerttu on oppivainen ja lähdöt ja tulot sujuvat loistavasti. Kerttu katselee täysin rauhallisena, mitenkään osallistumatta.

Valitettavasti tämä pätee vain minuun.

Kun joku muu tulee meille, Kerttu hyökkää tervehtimään lähes karmit kaulassa eikä usko yhtään mitään.

Sellainen se on, meidän Kerttu. Rakas isolla kirjaimella.

 

 

Kirja on ilmestynyt, entä sitten?

 Elokuun lopussa kustantajalta tulee sähköpostia. 

HEI! KIRJA ILMESTYY 11.9.!

Viesti on isoilla kirjaimilla kirjoitettu, mikä minusta on luontevaa, kun kyse on näin tärkeästä asiasta. Minun kirjani tulee painosta ja 11.9. joka tähän asti on muistettu päivänä, jolloin kaksoistornit sortuivat, muistetaan tästä lähin siitä, että Tätiratsastajan tarinoita ilmestyi.

Kuvittelee hän, joka ei mistään mitään tiedä.

Sillä tiettyjä asioita jää tapahtumatta:

Kustantaja ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Kukaan ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Puhelin ei soi eikä sähköposti tukkeudu 

sillä

toimittajat Eevasta, Annasta, Me Naisista, Helsingin Sanomista, Hevosurheilusta, Maaseudun Tulevaisuudesta eivätkä edes ET-lehdestä (vaikka vinkkasin hyvissä ajoin) ota yhteyttä ja anele minulta haastattelua,

edes sähköpostilla

jos kirjakiireeni eivät muuhun taivu.

Kirjakiireitä ei ole

ja näin

kirjoittajalle, joka on kirjoittanut kirjan joka juuri julkaistiin, valkenee,

ettei kukaan

missään

saa tietää kirjasta, ellei kirjoittaja itse markkinoi sitä.

Niinpä

kirjoittaja kertoo Facebookissa, Instagramissa ja omassa blogissaan Tätiratsastajan tarinoista

niin usein, että kaverit Facebookissa, Instagramissa ja blogin molemmat lukijat vaihtavat sivua, kun näkevät sanan täti

ja lopulta eräs heistä sanoo,

että luki kirjan nimen väärin ja luuli, että se kertoo

tähtiratsastajista 

ja silloin kirjoittaja pelästyy ja häpeää ja päättää vaihtaa kirjan nimen ja piiloutua

paitsi, että

ei tee sitä

sillä

ken leikkiin ryhtyy ja niin pois päin

joten

tässä se taas on, kirjakaupan tiskillä:

Suurin unelmani toteutui

 Olenkohan mihinkään asiaan käyttänyt niin paljon ajatusaikaa, suunnitelma-aikaa ja jopa oikeaa työaikaakin kuin siihen, että mietin oman kirjan tekemistä? Tähän kaikkeen on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta.

Eipä mitään. Kun hyvin suunnittelee, voi jotain syntyä kuten syntyikin. Kirjoitin talven ja kevään aikana kirjan ja nyt se julkaistaan. 

Kun olen ihan rehellinen - eikä muu tässä maailmassa kannata - tunnustan, ettei tämä nyt ihan sitä ole, mistä haaveilin. Kas  kuvittelin itseni jykevän ja kirjallisia piirejä perin pohjin järisyttävän romaanin kirjoittajaksi, ylistetyksi, palkituksi ja kaikille maailman kielille käännetyksi.

Tästä ei ehkä tule ihan sellaista menestystä. Voi olla, ettei tule.

Olkoon tämä nyt kuitenkin näyttönä siitä, että unelmista ei kannata luopua vain siksi, että alkaa olla myöhäisessä keski-iässä, kuten kauniisti sanotaan. Se, että "olen liian vanha" ei ole oikein syy mihinkään. Se on, jos ei oikeasti pysty.

Minusta tuntuu, että tämä blogikin alkaa virota taas henkiin. On asioita, joista on mukava silloin tällöin kirjoittaa juuri tänne.

Kirjani kustantaja on Readme ja sen voi ostaa kaikkialta, missä kirjoja myydään.

Osoitteenmuutos, ainakin toistaiseksi

 Toinen blogini, Perjantaijuttu, jota teen Eijan kanssa, on nyt siinä vaiheessa, että sitä pitää kehittää, uudistaa ja reerata monin tavoin. Se vie aikaa ja siksi tämä blogi saa nyt olla, ainakin toistaiseksi. Olen hirmuisen innoissani Perjantaijutusta ja se jos mikä on arvokasta; innostua jostain.

Jos et ole vielä lukenut perjantaijuttuja, niin aloita vaikka tästä: Mistä aikuinen nainen uneksii. Sittenpä tiedät.

Nähdään!

Tienasin jopa vähän keskimäärän yli ja silti

 Tänään olen ollut 18 päivää vanhuuseläkkeellä.

Miltä tuntuu?

Ei juuri miltään. En tunne itseäni eläkeläiseksi vaikka en tiedä, miltä eläkeläisyyden pitäisi tuntua.

 Vanhalta? En tunne itseäni vanhaksi enkä mitenkään usko olevani vanha. Tilastollisestikaan en sitä ole, sillä oletettu elinikäni on noin 86 vuotta ja siihen on vielä matkaa. Vasta vanhat kuolevat, luonnollisesti.

Eläkkeellä olon realiteetit: eläkkeeni on vajaa tuhat euroa kuussa ja siitä menee 12,5 prosenttia veroa. Taulukon mukaan veroa ei pitäisi mennä yhtään, mutta koska ilmoitin aikovani tienata muutakin tuloa tänä vuonna, veroa menee. Eläkkeestä jää käteen noin 880 euroa. 

Eläkkeeni on pieni, sillä maksoin suuren osan työurastani yrittäjäeläkettä. Myös tuloni olivat useimmiten pienet. Freelancetoimittajaksi tosin tienasin keskimääräisesti ja jopa vähän keskimäärän yli. Ymmärräte, että freelancetoimittajana harvemmin rikastutaan.

Olen vasta 64-vuotias ja olisin voinut lykätä eläkkeelle jäämistä vielä muutaman vuoden. Siitä ei kuitenkaan olisi ollut eläkkeen määrän suhteen mitään hyötyä, joten päätin aloittaa eläkepäivät nyt. Hirmuisen nopeasti tämä tuli: vastahan minä olin kesätyttönä Centrumin ruokalassa ja nyt jo eläkkeellä.

Minne aika meni? Ehdinkö, teinkö, sainko aikaan? Tiesinko edes, mitä piti?

Mitä minä nyt sitten aion? 

Toistaiseksi elämä ei paljon muutu. Pidän nyt lomaa koko kesän. Teen Eijan kanssa Perjantaijuttua mutta siitäkin aiomme pitää lomaa juhannuksesta elokuun puoliväliin. Emme halua olla kiinni yhdessäkään älylaittteessa sydänkesällä emmekä halua kannustaa ketään muutakaan olemaan. Elämässä  täytyy olla muutakin kuin jonkun laitteen hiplaaminen tai kokoaikainen omien tekemisten selostaminen verkkoon.

Syksyllä varmaan jatkan lehtijuttujen kirjoittamista. Kirjoittaminen on ollut minun elämääni aina enkä tiedä, miksi luopuisin siitä nyt, eläkeläisenä.

Kudon mattoja. Teen puutarhatöitä. Mietin, kuka olen ja voinko vihdoin olla sitä.

Elämä on niin kauhean lyhyt. Ihan kauhean lyhyt.

Pienestä - ja halvasta -sisustusjutusta voi saada paljon iloa

 Pieni nurkka eteisessä tuottaa minulle paljon iloa. Jotta pääsin ottamaan tätä kuvaa, piti ensin tehdä korituolilla oleva tilkkupeitto ja matto, joka on tuolin alla, ja sitten vielä pestä ikkunat ja lattiat osana koko talon kevätsiivousta. Kuvan pelargonia ei sekään ole suoraan kaupasta, sen olen talvettanut tuvassa ja hoivannut kevätkuntoon.

Stailauksen kustannukset? Mitenkähän noita laskisi, kun kuvassa ei ole mitään, mikä olisi ihan vastikään ostettu kaupasta. Tuon rottinkituolin ostin toistakymmentä vuotta sitten kirpputorilta. Matto on tehty vanhoista lakanoista.

Otin tämän aiheekseni kun katsoin pari päivää sitten jakson Kotoisaa. Yleensä ihastelen tämänkaltaisten ohjelmien lopputuloksia, mutta nyt joku alkoi tökkiä jo alkumetreillä. Kyseisessä jaksossa eräällä perheellä oli samalla tontilla talo, kesämökki ja sauna - ihan kuten meilläkin on - ja suunnittelijalta toivottiin jotain "punaista lankaa" joka yhdistäisi nämä kolme.  Suunnittelija pani toimeksi ja pian tontille jo tuotiin kaivinkone, arboristeja, joukko muita työmiehiä, valtava lasti soraa, siirtonurmikkoa, kunttaa ja uusia istutuksia. Punainen lanka oli suuri terassi, jonne tuotiin kylpypalju ja iso sohva.

Lasku, joka tästä kaikesta kirjoitettiin, ei ollut ihan pieni. Mahtoiko satatuhatta riittää?

Toivottavasti pihan omistajat olivat tyytyväisiä muutokseen. Kauheaa ajatella jos eivät olleet, rahaa on mennyt tolkuttomasti ja piha on piloilla.

Voisin sanoa, etten minä ainakaan menisi tuollaisiin ohjelmiin, mutta se ei ole totta, sillä menisin minä jos olisi rahaa. Vanhan talon keittiö on aivan kauhea ja olisi mahtavaa päästä Huvilaan ja Huussiin uudistamaan sitä. Kertoisin selkeästi, mitä toivon ja lopputulos olisi varmasti hyvä; keittiö on nimittäin niin ruma, että mikä tahansa uudistus kaunistaisi sitä.

Sain suuren kevätsiivousurakkani tänä viikonloppuna päätökseen. Ikkunoiden pesu on työläintä, yksittäisiä pestäviä ruutuja on 336, joten saa siinä sutia jos pyyhkiäkin. 

Pesen ikkunat ja verhot kerran vuodessa. Nyt kävi niin, että pienen makuukamarin verhot eivät enää kestäneet pesua vaan tulivat koneesta riekaleina. Vasta 22 vuotta vanhat! Ei auttanut muu kuin käydä kangaskaupassa ja ommella uudet. Jos nämä kestävät edes yhtä kauan kuin edeltäjänsä, niin minä käyn jo yhdeksääkymmentä kun taas on ryhdyttävä ompeluhommiin.

   

Vinkki perintösuunnitteluun

 Vanhempani ovat olleet kuolleita jo 20 vuotta, molemmat poistuivat tästä elämästä 71-vuotiaina. He olivat lähtökohdiltaan köyhiä ihmisiä eivätkä itsekään kyenneet elämään niin, että heille olisi kertynyt varallisuutta. Niinpä minulle ja ainoalle veljelleni ei juuri jäänyt perittävää. Se ei millään tavalla vaivannut minua silloin ja vasta nyt olen alkanut ajatella, että asiat olisivat voineet mennä toisin.

Oman sukupolveni vanhemmissa on myös niitä pariskuntia, jotka omien vanhempieni lailla aloittivat yhteisen elämänsä tyhjätaskuina ja jotka silti ovat jättäneet lapsilleen velattomia omakotitaloja ja kesämökkejä. Jos kiinteistöt sattuvat vielä olemaan eteläisessä Suomessa, niiden rahallinen arvo on melkoinen. Ihan rehellisesti voin nyt tunnustaa, että olisi minullekin kelvannut.

Perinnön saaminen voi tietysti olla sekä hyvä että huono asia. Se, ettei ole saanut mitään, on säästänyt ainakin perintöriidoilta. Olen aina helposti tuominnut sellaiset ihmiset, jotka katkaisevat välinsä sisaruksiin rahan ja omaisuuden takia, mutta miten itse olisin osannut toimia, sitä en tietenkään tiedä, kun en ole päässyt kokeilemaan.

Miksi minä perintöasioita nyt sitten ajattelen? Kai sen tähden, että elämä kuitenkin kallistuu iltaa kohden ja kaikki siellä hämärissä oleva käy ajatuksissa yhä useammin. Asioiden pitää olla kunnossa, hoidettuja ja selkeitä, niin ajattelen. Pahinta, mitä voisi sattua - siis tässä kontekstissa - on se, että omat lapseni riitaantuisivat perintöasioiden takia. Se olisi viheliäistä.

Nuorena suhtauduin hyvin kriittisesti perintöpuheisiin. Ajattelin, että kenelläkään ei ole pienintäkään oikeutta odottaa tai edes ajatella perintöjä, sillä se on ansiottomasti saatua hyötyä josta sopii olla vain kiitollinen, ei muuta. Näinhän se onkin, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tunnen myös velvollisuutta jättää jotain omille lapsille. Tuntuu, että elämää ei saa elää niin huolettomasti, ettei lapsille jäisi yhtään mitään.

Tärkeimmät perittävät ovat kuitenkin niitä, joilla on tunnearvoa. Niistä saadaan myös mehevimmät riidat aikaiseksi. Joku vanha pärekori voi äkkiä olla niin arvokas, että sisarukset tappelevat siitä korkeimpaan oikeuteen saakka.

Minulla on ollut kolme tavaraa, jotka omasta mielestäni ovat potentiaalisia perintöriitakohteita. Päätin ratkaista riidat jo ennen kuin ne ehtivät syntyä; kerron siitä lisää täällä.

Mitä minä olen saanut menneisyyden naiselta?

 En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita historiasta. Edes omasta historiastaan. Ehkä tämä osoittaa jotain rajoittuneisuutta minun omassa ajattelussani, mutta silti. Miten voi olla kokonainen ihminen jos ei yhtään tiedä, mistä ja kenestä on lähtöisin eikä näe, miten maailma on muuttunut eikä siten voi sitäkään ymmärtää, että maailma muuttuu myös jatkossa?

Minun on tietysti helppo sanoa, kun olen aina ollut äärimmäisen kiinnostunut kaikesta menneestä. Jo pikkutyttönä piinasin äitiäni vaatimalla, että hän kertoo, miten ennen vanhaan tehtiin tämä tai tuo asia ja kuvittelin tietysti, että silloin äitini "ennen vanhaan" kaikki oli aivan toisin, olihan äiti niin vanha.   

On valtavan mielenkiintoista myös miettiä sitä, mitkä luonteen tai ulkonäön piirteet olemme perineet esi-isiltä. Onko jossain joskus elänyt nainen, joka näyttää samalta kuin minä? Olisiko tällainen nainen voinut elää vaikka tuossa kuvassa näkyvässä paikassa?

Olisi hyvinkin. Aivan varmasti tiedän ainakin sen, että tuota tietä pitkin on astellut useitakin sukulaisiani, esimerkiksi vuonna 1818 syntynyt Gustava Erikintytär. Kuvassa on Gustavan synnyinpaikka, Laitilan Untamalan kylä.

Kylä oli tietysti erinäköinen silloin. Talot olivat harmaita ja ainoa Gustavan aikana varmasti jo olemassa ollut rakennus on keskellä näkyvä harmaa talo, Sarkin museona nykyään tunnettu 1700-luvun talonpoikaistalo.

Gustava oli monessa mielessä paljasjalkainen untamalalainen sillä sekä hänen vanhempansa että isovanhempansa olivat Untamalasta kotoisin.

Vuonna 1818 tapahtui monta merkittävää asiaa. Ruotsissa nousi valtaistuimelle ensimmäinen Bernadotte, Jean-Baptiste, joka otti hallitsijanimen Kaarle XIV Juhana. Helsingissä ryhdyttiin rakentamaan Senaatin taloa ja otettiin käyttöön maan ensimmäiset katuvalot. Sakari Topelius syntyi ja "Jouluyö, juhlayö" sävellettiin. Untamalassa 30-vuotias itsellisen vaimo Maria Tuomaantytär hoiti vastasyntynyttä vauvaansa niin menestyksellisesti, että lapsi jäi henkiin.

Gustava kasvoi aikuiseksi, meni naimisiin torppari Johan Ahlforsin kanssa ja muutti Laitilan Suontaan kylään. Lapsia lienee syntynyt useita, yksi heistä Gustaf, jonka Gustava sai 36-vuotiaana ja josta tuli minun isoisäni isä. Torpan emännän elämä oli varmasti köyhää ja täynnä työtä, mutta sai Gustava sentään elää rauhan ajassa, sotia ei hänen elämänsä varrelle sattunut. Pahinta aikaa olivat varmasti nälkävuodet 1866-1868, jolloin ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin.

Gustava kuoli 1882, 64-vuotiaana eli yhtä vanhana kuin minä nyt. Olihan se tuohon aikaan jo kelpo ikä, mutta nyt tuntuu aika varhaiselta. Ehkä hän elämänsä loppupuolella joskus palasi muistoissaan lapsuuteen, huolettomiin päiviin kotona Untamalassa.

Untamalasta kerrotaan lisää Perjantaijutussa. Veikkaan, että aika moni on ajanut kylän ohi matkalla pohjoiseen. Seuraavalla kerralla kannattaa poiketa, mutka ei ole suuri jos sitä nyt ollenkaan on, kylä on ihan 8-tien varressa.

Eläkepäätös tuli - pieneksi jää

 Täytin maaliskuussa 64 ja se on minulle virallinen vanhuuseläkeikä. Aion myös "jäädä" eläkkeelle, sillä eläkkeen lykkäämisestä ei olisi minulle mitään hyötyä. Tein siis eläkeanomuksen hyvissä ajoin ja nyt olen saanut päätöksen.

Työeläkkeeni on 747,15 euroa kuukaudessa. Koska se on niin pieni, saan päälle kansaneläkettä reilut 200 euroa. Kokonaiseläkkeeni on aika tarkkaan  tuhat euroa kuussa.

Eläkkeen määrä ei yllättänyt suuntaan eikä toiseen, se oli se, mitä odotin ja minkä olen monta kertaa tarkistanut ja laskenut. Työeläke on pieni, mutta se on tämän freelanceriuden hinta, pienistä tuloista ei kerry suuria eläkkeitä.

Laitoin tuon eläkkeelle jäämisen lainausmerkkeihin, sillä enhän ole kuitenkaan lopettamassa työntekoa eli kirjoittamista. Aion jatkossakin kirjoittaa lehtijuttuja ja tietysti teen Eijan kanssa aloittamaani Perjantaijuttua. Vanhuuseläkkeellä saa tehdä ansiotöitä niin paljon kuin haluaa - tästä tuntuu muuten olevan aika paljon väärää tietoa. Eläkkeen lisäksi saaduista palkkatuloista menee tietysti veroa ja sitä menee enemmän kuin ennen, mutta ei se kaikki veroihin mene.

Freelancerin eläköityminen ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu juuri sen takia, että haluan jatkossakin tehdä töitä. Laki kun sanoo, että vanhuuseläkkeellä saa työskennellä, mutta vakituinen työsuhde on lopetettava ennen eläkkeen alkamista.

No. Ei minulla mitään vakituista työsuhdetta ole. Laskutan lehtijutuista osuuskunnan kautta sitä mukaa kuin niitä teen ja kansalaisopistossa pidän kirjoittajakurssia tuntiopettajana lukukausi kerrallaan. Opettajan työsuhteeni päättyy huhtikuussa ja muuta suhdetta ei voi lopettaa kun sitä ei ole aloitettukaan.

Tein eläkehakemuksen siten, että eläkkeeni alkaa kesäkuussa. Ajattelin, että opettajan homma on sitten varmasti siinä kohtaa päätetty. Osuuskunnan suhteen oli vaikeampaa. Kysyin neuvoa oikeaan menettelyyn monesta paikasta ja sain erilaisia vastauksia, kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Lopulta sain kiinni asiantuntijan Kelasta ja hänen mukaansa kaikki on hyvin, kunhan en saa osuuskunnasta mitään tuloja toukokuussa. Jos saisin, siitä menisi tieto tulorekisteriin ja silloin Kelan kone tulkitsisi, että minä olen työsuhteessa.

Pidetään siis kone tyytyväisenä eikä laskuteta toukokuussa mitään.

Kesällä aion sentään lomailla. Nyt teen vielä viimeisiä juttuja ei-eläkeläisenä ja hämmästelen, mihin nämä vuodet kuluivat kuin myös sitä, miten paljon olen niiden aikana kirjoittanut. Olen tehnyt ainakin 10 000 lehtijuttua ja se on vasta hyvin varovainen arvio.

Eläkeläisyys on yksi uusi elämänvaihe siinä missä lapsuus, nuoruus ja aikuisuuskin. Tunnustan rehellisesti, etten mitenkään riemuitse uudesta eläkeläishabituksestani. Siitä kyllä riemuitsen, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla tulee olemaan säännölliset ja varmat tulot.

 

Ilmainen mielenterveyslääke

 Otsikko voi olla vähän raflaava. En yritä tarjoilla apua vakaviin mielenterveysongelmiin, niitä minulla ei ole. Alakuloon, väsymykseen ja johonkin, jota uskoakseni voi kutsua lieväksi masennukseksi sen sijaan on ja se on tämä: menkää ulos.

Ulos lähteminen ei välttämättä ole ihan helppoa, jos se ei ole tapana. Kotiin on helppo jäädä, siellä on mukavaa ja turvallista. Tiedän sen itsestäni; jumitan helposti tässä koneen äärellä vaikka koko päivän, mutta sitten, kun saa pakotettua itsensä ovesta pihalle ja kävelemään ne ensimmäiset parisataa metriä, homma alkaa tuntua mielekkäältä. Muistaa taas, miksi kannatti lähteä.

Luonnon hyvää tekevä vaikutus ei tietenkään ole yksin minun keksintöni, se on tieteellisesti tutkittu ja todistettu asia. Jo kymmenen minuuttia metsässä tekee hyvää mielelle ja ruumiille. 

Ulkoiluun ei tarvita muuta kuin kengät jalkaan ja vaatteet päälle. Retkeilyyn, sitten kun halutaan olla pitempään luonnossa, tarvitaan jo vähän muitakin varusteita ja sitä, että hallitsee ainakin erätaitojen alkeet. Niiden opetteleminen ei ole koskaan myöhäistä: kävin itsekin retkeilyn alkeiskurssin kansalaisopistossa pari vuotta sitten. Siellä opeteltiin käyttämään trangiaa ja risukeitintä ja pystyttämään telttaa, muun muassa. Suosittelen, jos retkeily kiinnostaa, mutta taitoja puuttuu. Tuollaisesta kurssista on sekin hyöty, että siellä voi tutustua samanhenkisiin ihmisiin ja ehkä löytää retkeilykavereita.

Ai että kursseja ei ole? Ei meilläkään ollut, mutta ehdotin kansalaisopistolle sellaisen järjestämistä. Opistot kyllä järjestävät mielellään kursseja juuri niistä aiheista, jotka ihmisiä kiinnostavat.

Lisää retkijuttua on täällä. Eijan ja minun Perjantaijuttu-tiimimme kävi nauttimassa auringosta Koskeljärvellä ja voi, kun siitä tuli hyvä mieli!

Kuinka paljon vaatteisiin kuluu rahaa

Asu Kisu Korsin, kuva: Jenni Virta

 Pidän kirjaa kuluistani ja lasken mielelläni tuloja ja menoja mutta en ole koskaan ennen selvittänyt itselleni tarkasti, kuinka paljon minulla kuluu rahaa pukeutumiseen. Nyt selvitin.

Jos joku olisi vielä eilen kysynyt minulta, paljonko kulutan rahaa vaatteisiin, olisin hymähtänyt ja sanonut, etten juuri yhtään. En ole mikään tyylilyyli ja vaikka pidän kauniista asioista ja haluaisin mielelläni olla kaikella tapaa kaunis, en puuhastele sen asian ympärillä omasta mielestäni kovinkaan paljon.

Voin huoletta käyttää samoja vaatteita pitkään. Omistan esimerkiksi yhden alennusmyynnistä noin 20 vuotta sitten ostamani Sandin paidan joka on edelleen yksi parhaita ja käytetyimpiä vaatteitani. Ainoat kävelykenkäni ovat nekin jo aika vanhat; päätän joka syksy, että keväällä ostan uudet kengät ja sitten keväällä mietin, että kai nämä vielä yhden kesän menevät.

En siis mielestäni tuhlaa vaatteisiin.

Kirjanpitoni mukaan olen vuonna 2021 maksanut vaatteista ja jalkineista yhteensä 1042.45 senttiä. Ostoskertoja on ollut 20 ja keskimääräinen ostos 52,10 €. 

Olin aika yllättynyt laskelmieni tuloksesta, se on enemmän kuin kuvittelin.

Ostin viime vuonna yhdet hyvät vaelluskengär, kahdet lenkkitossut ja talvinilkkurit. Ne olivat suurimmat ostokset. Ns. hutiostoksia en ole tehnyt ellei sellaiseksi lueta neulepaitaa, joka nyppyyntyy ikävästi. Sekin on juuri nyt päälläni, kotona nypyt eivät haittaa.

Vaateasia tuli juuri nyt ajankohtaiseksi kun tein viimeisintä Perjantaijuttua. Kävin haastattelemassa turkulaista muotitaiteilija Kisu Korsia, jonka suunnittelemia pukuja olen monta kertaa ihaillut hänen ateljeensa ikkunassa. Puhuimme sitten Kisun kanssa ulkonäköasioista vähän syvällisemmin ja pohdimme mm. sitä, miksi niitä kauneimpia vaatteita säilötään muka jotain parempaa tilaisuutta varten. Tunnistan ilmiön varsin hyvin.

Kisu Korsi kertoi, että kun asiakas tulee hänen luokseen tilaamaan pukua, hän haastattelee tämän tarkasti jotta ymmärtää, kenelle on pukua tekemässä ja millainen puku tekee juuri siitä ihmisestä mahdollisimman kauniin. Hän haluaa myös tietää, millaista huomiota ihminen puvulleen ja itselleen siinä puvussa haluaa.

- Haluaako hän olla se, jonka takia musiikki pysähtyy, kun hän astuu huoneeseen vai se, jonka luokse kaikki haluavat tulla juttelemaan, Kisu sanoi.

Kumpi sinä haluaisit olla?   

Kuvassa on Kisu Korsin kotikimono.

Geenitesti paljasti hauskan yllätyksen

 Uusin Perjantaijuttu pyörii oman lempiaiheeni ympärillä. Olen intohimoinen Aino Kallas -fani, mikä tarkoittaa myös sitä, että samaan joukkoon mahtuu monta 1900-luvun alkupuolen kirjailijaa ja taiteilijaa. Yksi heistä on Ainon sisarpuoli Helmi Krohn, jonka tyttärentyttärentytärtä Hilkka Oksama-Valtosta kävin haastattelemassa.

Pohdimme Hilkan kanssa muun muassa kulttuurisukuun kuulumista ja sen merkitystä ja perintöä. Varmaan tällaiseen sukuun kuuluminen myös velvoittaa; jos isovanhemmissa, tädeissä ja sedissä on toinen toistaan menestyneempiä kirjailijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä, niin itselläkin on pieni pakko "tulla joksikin". Näin kuvittelen, enhän siitä oikeasti tiedä mitään kun omasta suvustani löydy menestyjiä vaikka kuinka kaivaa.

On kiehtovaa ajatella, kummat vaikuttavat ihmisen kohtaloon enemmän, perintö- vai ympäristötekijät. Miksi esimerkiksi joku nousee merkittäväksi kirjailijaksi, vaikka vanhemmat ovat köyhiä ja vailla koulutusta? Mikä ihmisessä aiheuttaa palon kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, vaikka ympäristössä ei näytä olevan mitään sitä tukevia tekijöitä? Tai miksi puolestaan se, joka on viettänyt lapsuutensa kulttuuria pursuavassa kodissa ja suvussa, valitseekin jonkun umpitylsän, "tavallisen" ammatin?

Omaa sukuaan ei voi valita, mutta sen voi valita, jatkaako sukunsa perinteitä vai ei. Tämä on mahdollista sekä hyvässä että pahassa; esi-isät voivat olla laiskoja rapajuoppoja Aatamiin asti, mutta itse voi elää toisin. Jos sukutausta on surkea, sieltä nouseminen vaatii tietysti enemmän ponnistuksia kuin silloin kun ympärillä on tukevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä ihmisiä. En silti voi uskoa, että kukaan on niin geeniensä vanki, ettei mahtaisi itselleen mitään.

Teimme miehen kanssa geenitestit muutama vuosi sitten. Saamme edelleen kerran viikossa tiedon uusista sukulaisista, niistä, joiden geenit ovat lähimpänä samoja kuin omamme. Harvoin sieltä mitään tosi kiinnostavaa tulee, lähinnä ne ovat jotain "5.serkku kolmannessa polvessa" -tyyppiä, mutta paljon oikeasti kiinnostavaa on toki jo selvinnyt. Yksi riemastuttavimmista tiedoista on se, että miehen serkusparveen kuuluu myös Maija Mehiläinen.

Se selittää paljon.