Ensimmäinen vuosi Kertun kanssa

 

 

Meillä on tänään juhlapäivä. Kerttu, virallisesti Primus Magic Natuche, täyttää vuoden.

Länsigöötanmaanpystykorva oli pitkään minun haaveissani, sillä siinä tuntuivat yhdistyvän kaikki ne ominaisuudet, joita koiralta toivon. Se on uskottavasti koiran näköinen ja -tuntuinen, sopivan kokoinen ja luonteeltaan hyvä kotikoira maalle.

Kerttu on ollut kaikkea sitä ja paljon muuta.

En ole hetkeäkään katunut koiran hankkimista. En sekuntiakaan. Aikaisempien koirieni kohdalla katumus iski aina välillä ja osasin odottaa sitä myös nyt, sitten, kun tapahtuu jotain ikävää. Koira tuhoaa tavaroita, valvottaa öisin, pissaa jatkuvasti sisälle tai haukkuu sietämättömän paljon.

Sitten varmasti katuisin.

Kerttu on käyttäytynyt koko ajan käsittämättömän hyvin.

Se oppi sisäsiistiksi vaiheessa, jota en edes muista enää, sillä siitä tuntuu olevan niin kauan.

Se nukkuu kaikki yönsä hyvin.

Se ei ole tuhonnut mitään muuta kuin omia tavaroitaan; kengät saavat olla ihan rauhassa eteisen lattialla.

Se ei hauku juuri ollenkaan.

Se ei lähde ulkona omille teilleen vaan seuraa tarkasti minua.

Kerttu on ihmeellinen pikku koira ja siitä on tullut minulle valtavan rakas.

 Aamuisin me juomme kahvia yhdessä. Tai se menee niin, että minä vien kahvini ja voileipäni työhuoneeseen, istun mukavasti nojatuoliin ja otan kirjan käteeni. Siinä kohdassa Kerttu hyppää minun syliini, heittää muutaman kaihoisan katseen voileivän suuntaan ja asettuu mukavasti ja siten, että minun on pakko laittaa kirja pois ja keskittyä koiraan.

Kerttu nauttii sylissä olemisesta. Se makaa siinä mieluiten selällään, ottaa rapsutuksia vastaan ja ynähtelee autuaana.

Kerron Kertulle, kuinka rakas se on enkä liioittele yhtään. Kerron sille myös, että se on ihana ja paras kaikista maailman koirista.

Kerttu hymyilee.

Lopulta haluan kuitenkin juoda kahvini ja hätistän koiran lattialle. Rajansa kaikella.

 Kerttu on antanut minulle ja meille aivan valtavasti iloa ja rakkautta ja sisältöä elämään, mutta olemme mekin antaneet jotain sille: olosuhteet, joissa koira voi elää varsin stressitöntä elämää.

Kertun ei tarvitse juuri koskaan olla yksin. Se pääsee ulos monta kertaa päivässä ja saa juosta vapaana isolla pihalla ja metsässä. Elämä on säännöllistä ja ennakoitavaa.

 Göötti sopii varmasti monenlaisiin koteihin ja ympäristöihin, mutta parhaimmillaan kuvittelen sen olevan juuri maalla, siellä, missä on paljon vapautta – kukapa siitä ei pitäisi. Tallikoirana göötti olisi varmasti onnellinen, sen pieni järjestyksenvalvojahahmo osallistuisi ehtymättömällä tarmolla kaikkeen tekemiseen.

Kertulta ei vaadita juuri mitään ja senkin, mitä olisin voinut ajatella vaativani, se tuntuu osaavan luonnostaan.

Yhtä asiaa sentään olen opettamalla opettanut. Sitä, että kun joku tulee ovesta, sen jonkun kimppuun ei käydä hyvissä eikä huonoissa aikeissa. Että ollaan sillä lailla rauhallisesti.

Olen opettanut asian niin, että lähtemiset ja tulemiset tehdään eleettömästi. Kun lähden kauppaan tai töihin tai jonnekin muualle, minne en voi ottaa koiraa mukaan, vaihdan asialliset vaatteet eleettömästi ja poistun kotoa sanomatta koiralle mitään.

Kun tulen takaisin, avaan oven ja kannan kauppakassit sisään eleettömästi enkä ole näkevinäni koiraa ennen kuin olen kunnolla asettunut sisäpuolelle.

Kerttu on oppivainen ja lähdöt ja tulot sujuvat loistavasti. Kerttu katselee täysin rauhallisena, mitenkään osallistumatta.

Valitettavasti tämä pätee vain minuun.

Kun joku muu tulee meille, Kerttu hyökkää tervehtimään lähes karmit kaulassa eikä usko yhtään mitään.

Sellainen se on, meidän Kerttu. Rakas isolla kirjaimella.

 

 

Kirja on ilmestynyt, entä sitten?

 Elokuun lopussa kustantajalta tulee sähköpostia. 

HEI! KIRJA ILMESTYY 11.9.!

Viesti on isoilla kirjaimilla kirjoitettu, mikä minusta on luontevaa, kun kyse on näin tärkeästä asiasta. Minun kirjani tulee painosta ja 11.9. joka tähän asti on muistettu päivänä, jolloin kaksoistornit sortuivat, muistetaan tästä lähin siitä, että Tätiratsastajan tarinoita ilmestyi.

Kuvittelee hän, joka ei mistään mitään tiedä.

Sillä tiettyjä asioita jää tapahtumatta:

Kustantaja ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Kukaan ei järjestä kirjanjulkaisujuhlia.

Puhelin ei soi eikä sähköposti tukkeudu 

sillä

toimittajat Eevasta, Annasta, Me Naisista, Helsingin Sanomista, Hevosurheilusta, Maaseudun Tulevaisuudesta eivätkä edes ET-lehdestä (vaikka vinkkasin hyvissä ajoin) ota yhteyttä ja anele minulta haastattelua,

edes sähköpostilla

jos kirjakiireeni eivät muuhun taivu.

Kirjakiireitä ei ole

ja näin

kirjoittajalle, joka on kirjoittanut kirjan joka juuri julkaistiin, valkenee,

ettei kukaan

missään

saa tietää kirjasta, ellei kirjoittaja itse markkinoi sitä.

Niinpä

kirjoittaja kertoo Facebookissa, Instagramissa ja omassa blogissaan Tätiratsastajan tarinoista

niin usein, että kaverit Facebookissa, Instagramissa ja blogin molemmat lukijat vaihtavat sivua, kun näkevät sanan täti

ja lopulta eräs heistä sanoo,

että luki kirjan nimen väärin ja luuli, että se kertoo

tähtiratsastajista 

ja silloin kirjoittaja pelästyy ja häpeää ja päättää vaihtaa kirjan nimen ja piiloutua

paitsi, että

ei tee sitä

sillä

ken leikkiin ryhtyy ja niin pois päin

joten

tässä se taas on, kirjakaupan tiskillä:

Suurin unelmani toteutui

 Olenkohan mihinkään asiaan käyttänyt niin paljon ajatusaikaa, suunnitelma-aikaa ja jopa oikeaa työaikaakin kuin siihen, että mietin oman kirjan tekemistä? Tähän kaikkeen on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta.

Eipä mitään. Kun hyvin suunnittelee, voi jotain syntyä kuten syntyikin. Kirjoitin talven ja kevään aikana kirjan ja nyt se julkaistaan. 

Kun olen ihan rehellinen - eikä muu tässä maailmassa kannata - tunnustan, ettei tämä nyt ihan sitä ole, mistä haaveilin. Kas  kuvittelin itseni jykevän ja kirjallisia piirejä perin pohjin järisyttävän romaanin kirjoittajaksi, ylistetyksi, palkituksi ja kaikille maailman kielille käännetyksi.

Tästä ei ehkä tule ihan sellaista menestystä. Voi olla, ettei tule.

Olkoon tämä nyt kuitenkin näyttönä siitä, että unelmista ei kannata luopua vain siksi, että alkaa olla myöhäisessä keski-iässä, kuten kauniisti sanotaan. Se, että "olen liian vanha" ei ole oikein syy mihinkään. Se on, jos ei oikeasti pysty.

Minusta tuntuu, että tämä blogikin alkaa virota taas henkiin. On asioita, joista on mukava silloin tällöin kirjoittaa juuri tänne.

Kirjani kustantaja on Readme ja sen voi ostaa kaikkialta, missä kirjoja myydään.

Tienasin jopa vähän keskimäärän yli ja silti

 Tänään olen ollut 18 päivää vanhuuseläkkeellä.

Miltä tuntuu?

Ei juuri miltään. En tunne itseäni eläkeläiseksi vaikka en tiedä, miltä eläkeläisyyden pitäisi tuntua.

 Vanhalta? En tunne itseäni vanhaksi enkä mitenkään usko olevani vanha. Tilastollisestikaan en sitä ole, sillä oletettu elinikäni on noin 86 vuotta ja siihen on vielä matkaa. Vasta vanhat kuolevat, luonnollisesti.

Eläkkeellä olon realiteetit: eläkkeeni on vajaa tuhat euroa kuussa ja siitä menee 12,5 prosenttia veroa. Taulukon mukaan veroa ei pitäisi mennä yhtään, mutta koska ilmoitin aikovani tienata muutakin tuloa tänä vuonna, veroa menee. Eläkkeestä jää käteen noin 880 euroa. 

Eläkkeeni on pieni, sillä maksoin suuren osan työurastani yrittäjäeläkettä. Myös tuloni olivat useimmiten pienet. Freelancetoimittajaksi tosin tienasin keskimääräisesti ja jopa vähän keskimäärän yli. Ymmärräte, että freelancetoimittajana harvemmin rikastutaan.

Olen vasta 64-vuotias ja olisin voinut lykätä eläkkeelle jäämistä vielä muutaman vuoden. Siitä ei kuitenkaan olisi ollut eläkkeen määrän suhteen mitään hyötyä, joten päätin aloittaa eläkepäivät nyt. Hirmuisen nopeasti tämä tuli: vastahan minä olin kesätyttönä Centrumin ruokalassa ja nyt jo eläkkeellä.

Minne aika meni? Ehdinkö, teinkö, sainko aikaan? Tiesinko edes, mitä piti?

Mitä minä nyt sitten aion? 

Toistaiseksi elämä ei paljon muutu. Pidän nyt lomaa koko kesän. Teen Eijan kanssa Perjantaijuttua mutta siitäkin aiomme pitää lomaa juhannuksesta elokuun puoliväliin. Emme halua olla kiinni yhdessäkään älylaittteessa sydänkesällä emmekä halua kannustaa ketään muutakaan olemaan. Elämässä  täytyy olla muutakin kuin jonkun laitteen hiplaaminen tai kokoaikainen omien tekemisten selostaminen verkkoon.

Syksyllä varmaan jatkan lehtijuttujen kirjoittamista. Kirjoittaminen on ollut minun elämääni aina enkä tiedä, miksi luopuisin siitä nyt, eläkeläisenä.

Kudon mattoja. Teen puutarhatöitä. Mietin, kuka olen ja voinko vihdoin olla sitä.

Elämä on niin kauhean lyhyt. Ihan kauhean lyhyt.

Pienestä - ja halvasta -sisustusjutusta voi saada paljon iloa

 Pieni nurkka eteisessä tuottaa minulle paljon iloa. Jotta pääsin ottamaan tätä kuvaa, piti ensin tehdä korituolilla oleva tilkkupeitto ja matto, joka on tuolin alla, ja sitten vielä pestä ikkunat ja lattiat osana koko talon kevätsiivousta. Kuvan pelargonia ei sekään ole suoraan kaupasta, sen olen talvettanut tuvassa ja hoivannut kevätkuntoon.

Stailauksen kustannukset? Mitenkähän noita laskisi, kun kuvassa ei ole mitään, mikä olisi ihan vastikään ostettu kaupasta. Tuon rottinkituolin ostin toistakymmentä vuotta sitten kirpputorilta. Matto on tehty vanhoista lakanoista.

Otin tämän aiheekseni kun katsoin pari päivää sitten jakson Kotoisaa. Yleensä ihastelen tämänkaltaisten ohjelmien lopputuloksia, mutta nyt joku alkoi tökkiä jo alkumetreillä. Kyseisessä jaksossa eräällä perheellä oli samalla tontilla talo, kesämökki ja sauna - ihan kuten meilläkin on - ja suunnittelijalta toivottiin jotain "punaista lankaa" joka yhdistäisi nämä kolme.  Suunnittelija pani toimeksi ja pian tontille jo tuotiin kaivinkone, arboristeja, joukko muita työmiehiä, valtava lasti soraa, siirtonurmikkoa, kunttaa ja uusia istutuksia. Punainen lanka oli suuri terassi, jonne tuotiin kylpypalju ja iso sohva.

Lasku, joka tästä kaikesta kirjoitettiin, ei ollut ihan pieni. Mahtoiko satatuhatta riittää?

Toivottavasti pihan omistajat olivat tyytyväisiä muutokseen. Kauheaa ajatella jos eivät olleet, rahaa on mennyt tolkuttomasti ja piha on piloilla.

Voisin sanoa, etten minä ainakaan menisi tuollaisiin ohjelmiin, mutta se ei ole totta, sillä menisin minä jos olisi rahaa. Vanhan talon keittiö on aivan kauhea ja olisi mahtavaa päästä Huvilaan ja Huussiin uudistamaan sitä. Kertoisin selkeästi, mitä toivon ja lopputulos olisi varmasti hyvä; keittiö on nimittäin niin ruma, että mikä tahansa uudistus kaunistaisi sitä.

Sain suuren kevätsiivousurakkani tänä viikonloppuna päätökseen. Ikkunoiden pesu on työläintä, yksittäisiä pestäviä ruutuja on 336, joten saa siinä sutia jos pyyhkiäkin. 

Pesen ikkunat ja verhot kerran vuodessa. Nyt kävi niin, että pienen makuukamarin verhot eivät enää kestäneet pesua vaan tulivat koneesta riekaleina. Vasta 22 vuotta vanhat! Ei auttanut muu kuin käydä kangaskaupassa ja ommella uudet. Jos nämä kestävät edes yhtä kauan kuin edeltäjänsä, niin minä käyn jo yhdeksääkymmentä kun taas on ryhdyttävä ompeluhommiin.

   

Eläkepäätös tuli - pieneksi jää

 Täytin maaliskuussa 64 ja se on minulle virallinen vanhuuseläkeikä. Aion myös "jäädä" eläkkeelle, sillä eläkkeen lykkäämisestä ei olisi minulle mitään hyötyä. Tein siis eläkeanomuksen hyvissä ajoin ja nyt olen saanut päätöksen.

Työeläkkeeni on 747,15 euroa kuukaudessa. Koska se on niin pieni, saan päälle kansaneläkettä reilut 200 euroa. Kokonaiseläkkeeni on aika tarkkaan  tuhat euroa kuussa.

Eläkkeen määrä ei yllättänyt suuntaan eikä toiseen, se oli se, mitä odotin ja minkä olen monta kertaa tarkistanut ja laskenut. Työeläke on pieni, mutta se on tämän freelanceriuden hinta, pienistä tuloista ei kerry suuria eläkkeitä.

Laitoin tuon eläkkeelle jäämisen lainausmerkkeihin, sillä enhän ole kuitenkaan lopettamassa työntekoa eli kirjoittamista. Aion jatkossakin kirjoittaa lehtijuttuja ja tietysti teen Eijan kanssa aloittamaani Perjantaijuttua. Vanhuuseläkkeellä saa tehdä ansiotöitä niin paljon kuin haluaa - tästä tuntuu muuten olevan aika paljon väärää tietoa. Eläkkeen lisäksi saaduista palkkatuloista menee tietysti veroa ja sitä menee enemmän kuin ennen, mutta ei se kaikki veroihin mene.

Freelancerin eläköityminen ei muuten ollut mikään yksinkertainen juttu juuri sen takia, että haluan jatkossakin tehdä töitä. Laki kun sanoo, että vanhuuseläkkeellä saa työskennellä, mutta vakituinen työsuhde on lopetettava ennen eläkkeen alkamista.

No. Ei minulla mitään vakituista työsuhdetta ole. Laskutan lehtijutuista osuuskunnan kautta sitä mukaa kuin niitä teen ja kansalaisopistossa pidän kirjoittajakurssia tuntiopettajana lukukausi kerrallaan. Opettajan työsuhteeni päättyy huhtikuussa ja muuta suhdetta ei voi lopettaa kun sitä ei ole aloitettukaan.

Tein eläkehakemuksen siten, että eläkkeeni alkaa kesäkuussa. Ajattelin, että opettajan homma on sitten varmasti siinä kohtaa päätetty. Osuuskunnan suhteen oli vaikeampaa. Kysyin neuvoa oikeaan menettelyyn monesta paikasta ja sain erilaisia vastauksia, kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Lopulta sain kiinni asiantuntijan Kelasta ja hänen mukaansa kaikki on hyvin, kunhan en saa osuuskunnasta mitään tuloja toukokuussa. Jos saisin, siitä menisi tieto tulorekisteriin ja silloin Kelan kone tulkitsisi, että minä olen työsuhteessa.

Pidetään siis kone tyytyväisenä eikä laskuteta toukokuussa mitään.

Kesällä aion sentään lomailla. Nyt teen vielä viimeisiä juttuja ei-eläkeläisenä ja hämmästelen, mihin nämä vuodet kuluivat kuin myös sitä, miten paljon olen niiden aikana kirjoittanut. Olen tehnyt ainakin 10 000 lehtijuttua ja se on vasta hyvin varovainen arvio.

Eläkeläisyys on yksi uusi elämänvaihe siinä missä lapsuus, nuoruus ja aikuisuuskin. Tunnustan rehellisesti, etten mitenkään riemuitse uudesta eläkeläishabituksestani. Siitä kyllä riemuitsen, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla tulee olemaan säännölliset ja varmat tulot.

 

Geenitesti paljasti hauskan yllätyksen

 Uusin Perjantaijuttu pyörii oman lempiaiheeni ympärillä. Olen intohimoinen Aino Kallas -fani, mikä tarkoittaa myös sitä, että samaan joukkoon mahtuu monta 1900-luvun alkupuolen kirjailijaa ja taiteilijaa. Yksi heistä on Ainon sisarpuoli Helmi Krohn, jonka tyttärentyttärentytärtä Hilkka Oksama-Valtosta kävin haastattelemassa.

Pohdimme Hilkan kanssa muun muassa kulttuurisukuun kuulumista ja sen merkitystä ja perintöä. Varmaan tällaiseen sukuun kuuluminen myös velvoittaa; jos isovanhemmissa, tädeissä ja sedissä on toinen toistaan menestyneempiä kirjailijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä, niin itselläkin on pieni pakko "tulla joksikin". Näin kuvittelen, enhän siitä oikeasti tiedä mitään kun omasta suvustani löydy menestyjiä vaikka kuinka kaivaa.

On kiehtovaa ajatella, kummat vaikuttavat ihmisen kohtaloon enemmän, perintö- vai ympäristötekijät. Miksi esimerkiksi joku nousee merkittäväksi kirjailijaksi, vaikka vanhemmat ovat köyhiä ja vailla koulutusta? Mikä ihmisessä aiheuttaa palon kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, vaikka ympäristössä ei näytä olevan mitään sitä tukevia tekijöitä? Tai miksi puolestaan se, joka on viettänyt lapsuutensa kulttuuria pursuavassa kodissa ja suvussa, valitseekin jonkun umpitylsän, "tavallisen" ammatin?

Omaa sukuaan ei voi valita, mutta sen voi valita, jatkaako sukunsa perinteitä vai ei. Tämä on mahdollista sekä hyvässä että pahassa; esi-isät voivat olla laiskoja rapajuoppoja Aatamiin asti, mutta itse voi elää toisin. Jos sukutausta on surkea, sieltä nouseminen vaatii tietysti enemmän ponnistuksia kuin silloin kun ympärillä on tukevia ja hyvää esimerkkiä näyttäviä ihmisiä. En silti voi uskoa, että kukaan on niin geeniensä vanki, ettei mahtaisi itselleen mitään.

Teimme miehen kanssa geenitestit muutama vuosi sitten. Saamme edelleen kerran viikossa tiedon uusista sukulaisista, niistä, joiden geenit ovat lähimpänä samoja kuin omamme. Harvoin sieltä mitään tosi kiinnostavaa tulee, lähinnä ne ovat jotain "5.serkku kolmannessa polvessa" -tyyppiä, mutta paljon oikeasti kiinnostavaa on toki jo selvinnyt. Yksi riemastuttavimmista tiedoista on se, että miehen serkusparveen kuuluu myös Maija Mehiläinen.

Se selittää paljon. 

Miina sai julkisuutta

 

Saanko esitellä: tässä on Miina Helmi Ilona

 Tässä se nyt on, oma kirja, painotuoreena. Kuvassa minun kanssani kirjasta iloitsee kuvittaja Kristiina Erkko.

Hain kirjat iltapäivällä Painolasta ja manasin Turun katuja, jotka ovat paikka paikoin ihan kamalia ajaa. Kitkarenkaat eivät juuri auttaneet asiaa. En olisi silti mistään hinnasta jättänyt kirjojen hakemista parempien kelien toivossa, sillä on tätä päivää niin kovin odotettu.

Myöhemmin iltapäivällä joimme sitten teetä ja söimme kakkua kirjan kunniaksi meidän osuuskuntamme toimistolla Turun Vanhalla Suurtorilla. Kristiina, minä ja parikymmentä muuta kulttuuri- ja viestintäalan ihmistä kuulumme jo pitkään toimineeseen Osuuskunta Kulttuuritekoon.

Siitä, kun kirjoitin Miinan tarinan ensimmäisen version, on ainakin kahdeksan vuotta. Teksti ei kovin paljon ole muuttunut matkan varrella. Jos Miina olisi oikeasti olemassa, hän olisi kohta jo täysi-ikäinen. Onneksi minä voin päättää sen asian; jos tarina saa jatkoa, Miina kasvaa, mutta vain vähän.

Lastenkirjani ilmestyy ehkä jo ensi viikolla

 Tänään on syytä hymyyn, sillä minun lastenkirjani meni painoon. Valmista pitäisi olla jo ensi viikon lopulla.

Kirjan nimi on Minä, Miina Helmi Ilona ja sen päähenkilö on kahdeksan- ja puolivuotias tyttö. Kirja EI kerro kiusaamisesta, avioeroista, väkivallasta, juopottelusta eikä hylätyksi tulemisesta, siinä ei oteta kantaa mihinkään eikä siinä arvuutella kenenkään sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista. Tarina ei siis ole millään tavalla trendikäs, mutta se ei myöskään aiheuta pahoinvointia tai pahoja unia. Paikka paikoin se on hauska.

Olen tavattoman tyytyväinen siitä, että löysin hyvän yhteistyökumppanin kirjan tekoon: turkulaisgraafikko Kristiina Erkko näki Miinan samalla tavalla kuin minä ja teki kerralla hienoa jälkeä. Kristiinan ansiosta käsikirjoituksesta tuli kirja. Tai ihan tarkalleen ottaen siitä tulee kirja kun kaarinalainen kirjapaino Painola saa sen valmiiksi.

Kirjasta tulee sekä fyysinen painos, siis ihan perinteinen kirja, että e-kirja jonka voi helposti - vink-vink - ostaa suoraan minulta.

Kirjan tekeminen on kestänyt monta vuotta. Suurimman osan ajasta käsikirjoitus makasi oman onnensa nojassa, mutta se teki sille vain hyvää. Muutin vielä viime metreillä jonkin asian, joka aikaisemmin ei vaivannut yhtään ja jota en alkuvaiheissa olisi huomannut.

Idean juuri tällaisen kirjan tekemiseen sain eräänä kaukaisena kesäiltana kun luin iltasatua lastenlapsille. Nuorempi noista kahdesta lapsesta osallistui jo kutsuntoihin joten aikaa on tosiaan mennyt.

Viikko vielä, ehkä kaksi, toivottavasti ei enempää. Sitten voin näyttää sen, mistä nyt olen niin innoissani.

Mitä boomer-vihaajat muka tietävät meidän elämästämme?

 Olen tietääkseni boomer. Tämä hiljattain keksitty uudissana tarkoittaa 1940, 50-  ja ehkä jopa 60-luvullakin syntyneitä, joka tapauksessa meitä, jotka olemme nuorten aikuisten vanhempia. Meistä on tullut muodikkaita haukuttavia joita näköjään saa nimitellä kuinka vaan eikä kukaan järkyty ja tarvitse terapiaa.

Keskustelupalstoilla roihuaa suoranainen boomer-raivo. Meitä syytetään ainakin ilmastonmuutoksesta, eliniän pidentymisestä ja siitä, että nuorilla perheillä on tiukkaa. Olemme ahneita ja itsekkäitä mikä näkyy muun muassa siinä, että asumme tilavissa, velattomissa asunnoissa, saatamme normaaliaikoina käydä ulkomailla ja harrastaa asioita, joilla ei ole mitään tekemistä jälkikasvumme kanssa. Palstahuutelijoitten mukaan olemme saaneet kaiken ilmaiseksi ja helpolla ja siinä riemussa ryövänneet tulevaisuuden lapsiltamme.

Syytösten lukeminen tuntuu pahalta ja loukkaavalta. En tunnista itseäni enkä ketään ikäisiäni noista jutuista. Ihmettelen, millä asiantuntemuksella meitä syytetään; yksikään meitä vihaavista nuorista ei ollut syntynyt väitettyjen rikostemme aikana.

Mitä me olemme ryövänneet? Helposti saatuja työpaikkoja?

Totta kyllä, työtä sai helposti kun kävi kysymässä. Itse aloitin kesätöissä 12-vuotiaana. Hernepellolle, mansikkapellolle ja siivoamaan pääsi alaikäisenä, samoin hoitamaan lapsia ja kantamaan tiskejä. Siitä lähtien kun aloin ansaita omaa rahaa, sain myös ostaa omat vaatteeni, kotoa ei enää tullut mitään. Ei sieltä paljon mitään muutenkaan tullut - kun muutin lopullisesti pois kotoa, omaisuuteni käsitti vaatteiden lisäksi matkakirjoituskoneen, kaksi kahvimukia ja pienen pöytäliinan. En osannut edes ajatella, että olisin voinut saada vanhemmiltani ajokortin, auton, oman puhelimen tai apua vuokranmaksuun.

Taloudellisesti työläiskodin kasvatin elämä oli pitkään melkoista kituuttamista. Jos halusi oman asunnon, piti ensin säästää iso osa asunnon hinnasta. Säästäminen ei ollut silloin yhtään sen helpompaa kuin nytkään, kyllä se raha ihan oikeasti piti säästää ja se oli jostain muusta pois. Oli sellaisiakin aikoja, useita vuosia, jolloin pääasiallinen ravinto käsitti keitettyjä perunoita ja ruskeaa soosia eikä muuta. Itselleen ei voinut ostaa mitään, ei edes suklaapatukkaa. Kun asuntolainan sitten lopulta sai, korko oli kymmenen prosenttia ja taas kaikki piti ihan oikeasti maksaa takaisin.

Niin että mitä me nyt silloin ryöstimme ja keneltä?

Jotkut tosin sanovat, että se asunnon ostaminen vasta olikin kurja temppu. Me onnettomat keskityimme vain lainanmaksuun emmekä ymmärtäneet, että lapsemme olisivat ansainneet enemmän hauskanpitoa ja kivampia tavaroita. 

Näkökulma tämäkin, tietysti. Mahtaisivatko ne lapset kuitenkaan nyt olla kiitollisia muinaisista muhkeista viikkorahoistaan jos sen hinta olisi se, että me vanhemmat vanhennumme varattomina ja vuokralla?

Yhden asian myönnän auliisti: olen syntynyt hyvään aikaan. Sota oli loppunut monta vuotta sitten eikä uutta ole vielä syttynyt. Tästä rauhasta tosin ovat saaneet nauttia myös lapsemme. Pitäisikö tästä olla pahoillaan?

Vihdoin päästään eläkkeisiin, siitä nyt ainakin voi boomeria vähän ryöpyttää. Ei riitä, että elämme pitempään kuin aikaisemmat sukupolvet, olemme myös terveempiä ja nautimme suuria eläkkeitä.

En ole ihan vielä eläkkeellä, mutta sitten kun olen, työeläkkeeni on vähän yli 700 euroa. Siitä voi päätellä, että olen aina ollut pienituloinen. Jos yhtään osaa laskea yhteen, niin pienet tulot ja asuntolaina tarkoittavat jotain muuta kuin helppoa ja kevyttä.

Tämä oli nyt pitkä vuodatus, mutta kun pistää niin vihaksi. Lähtisikö joku boomerinhaukkuja ihan oikeasti kokeilemaan, miltä tuntuu asua mökissä, jonka ainoa mukavuus on sähkövalo? Miltä tuntuisi istua talvipakkasella ulkohuusissa ja miettiä tulevaisuutta kun ainoa eväs on se, että koita pärjätä? 

Sähkölasku järkytti

 

Ompelin itselleni pitkästä aikaa mekon. Se on sikses hyvä, kuten täällä sanotaan.

Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt käyttää ompelukonetta eikä silitysrautaa saati niitä useita valoja, joita tarvitsin saadakseni langan neulansilmään ja napinlävet kohdalleen, meille kun tipahti joulukuulta aivan ennätysiso sähkölasku, 810 euroa. Siihen vielä toisesta sähköyhtiöstä tuleva siirtomaksu päälle niin ollaankin jo toisella tuhannella. On siinä laskua yhdestä kuukaudesta.

Meillä on tavallisesti asuminen aika halpaa, vaikka taloja on kaksi, uusi ja vanha ja molemmissa käytetään sähköä. Siksipä viimeisin sähkölasku oli järkytys ja sai totisesti miettimään omaa sähkönkulutusta uudemman kerran.

Meillä on pörssisähkö ja sehän tämän yllätyksen aiheutti. Vaikka julkisuudessa puhuttiin pitkin syksyä sähkön kallistumisesta, en kuitenkaan ottanut asiaa tarpeeksi vakavasti. Jotenkin vain ohitin sen ja kuvittelin, että kun ei tähänkään saakka ole tullut isoja laskuja niin kuinka nyt sitten. Näin tyhmä sitä voi olla aikuinenkin.

Vaihdoimme heti sähkösopimusta, mutta tietysti kiinteähintainenkin on nyt paljon kalliimpi kuin vielä jokin aika sitten. Nyt odotamme varhaista ja aurinkoista kevättä ja sitä, että aurinkopaneelit tekevät meistä kuluttajista tuottajia ja sähkölaskut ovat taas miinusmerkkisiä. Siitä päästiin nauttimaan jo viime kesänä.

Pitemmittä puheitta päätän tähän ja suljen koneen: pöytäkone vie muuten aika paljon sähköä. 

 

Pieni, akkukäyttöinen moottorisaha ja inhottavaa vihjailua

 Kokeilin tänään joululahjaani ensimmäisen kerran. Mainio työkalu, tämä pieni akkukäyttöinen moottorisaha. Sain hetkessä aikaan ison kasan oksia, sellaisia, joiden sahaamiseen tavallisella oksasahalla tai millä tahansa ei-koneella, olisi mennyt ikä ja terveys.

Tiedän, että kun mies huomaa oksakasan, hän kysyy, minne ajattelin laittaa oksat. Sitä en ole vielä päättänyt ja se onkin tietysti pieni ongelma. Sinne tulotien varteen, jonne ne nyt kasasin, en tietenkään voi niitä jättää. Ei niistä oikein saa polttopuitakaan ja toisaalta ne ovat liian isoja silputtaviksi. Pitää miettiä.

Meillä on talomme ympärillä pieni metsä, vähän kuin Puolen hehtaarin metsä Nalle Puhissa. Minun haaveissani se olisi valoisa, siisti ja sitä hoidettaisiin kaiken aikaa. Ikävä kyllä meillä on miehen kanssa erilaiset näkemykset tässä asiassa. Hänelle riittää se, että metsästä saa tarpeellisen määrän polttopuita ja muu saa olla.

En voi mitenkään sanoa, että hän on väärässä. Luonnon monimuotoisuuden kannalta on varmasti onnellista, jos metsä saa elää omaa elämäänsä. Ainakin niin kauan, kuin elämään ei kuulu mitään kirjanpainajatuholaisia tai muita hirvityksiä, jotka voisivat levitä meidän tontiltamme naapureitten metsiin ja tuhota ne. Minun esteettisen silmäni kannalta taas on liki kestämätöntä, että puut kasvavat niin tiheässä, ettei yksikään niistä kasva kunnolla. 

Tämäkin on yksi näkökulma, joka kannattaa ottaa huomioon kun suunnittelee maalle muuttamista: onko meistä metsänhoitajiksi ja olemmeko edes samaa mieltä siitä, mitä pitäisi tehdä? 

Yksi lapsuuteni unelma-ammateista oli metsänhoitaja. Mistä mahdoin moisen keksiä? Muistaakseni metsänhoitajahaave oli voimassa aika pitkään kunnes sitten päätin ryhtyä kirjailijaksi. Kummastakaan ei tullut mitään. Tai no, olenhan kohta julkaisemassa kirjan ja sahasin noita oksiakin.

Nyt eletään vuoden 2021 viimeisiä hetkiä. Vuosi on ollut hyvä, mutta sanon sille mielelläni hyvästit, sillä odotan innolla ensi vuotta. Jossain vaiheessa pääsen esittelemään kirjaani ja tulossa on myös muuta uutta, josta en vielä kerro tämän enempää. Enköhän jo helmikuussa voi kertoa, mistä on kysymys. Juu ja tiedän, inhottavaa tällainen vihjailu!

Oikein hyvää uutta vuotta!