Varmuusvarastosta eläkeputkeen

 Siivosin keittiön kaappia ja päätin esitellä perheeni varmuusvaraston. Purkki hernekeittoa ja kaksi purkkia tomaattipyreetä. Kuinka kauan näillä pärjäisi poikkeusoloissa?

Innostuin jossain vaiheessa varmuusvaraston kokoamisesta, kun luin erään ihmisen selvityksen hänen omasta varastostaan, joka oli paitsi monipuolinen, myös kauniisti järjestetty. Siellä oli vaikka mitä ja varaston omistaja kertoikin, että hänen ei koskaan tarvitse lähteä kauppaan vaikka taloon tulisi yllätysvieraita, sen kun vain kävelee muhkeaan varmuusvarastoonsa ja ottaa mitä tarvitaan. Tämä inspiroi minua vallan tavattomasti ja niinpä ryhdyin keräämään säilykepurkkeja kuiva-ainekomeron ylähyllylle. Hernekeittoa, lihapullia, nauta-sikasäilykettä, hedelmäpurkkeja. 

Sitten me vähitellen söimme kaiken emmekä ostaneet uusia tilalle ja tässä nyt ollaan.

Meiltä on kymmenen kilometriä lähimpään kauppaan. On kuitenkin vaikea kuvitella sellaista tilannetta, että me molemmat olisimme useita päiviä kykenemättömiä käymään kaupassa tai ettemme mitenkään saisi hankittua itsellemme ruokaa. Korona voi tietysti olla sellainen asia, joka pakottaa pysymään sisällä, mutta siinäkin tapauksessa apua on saatavissa. Se, että kaupat olisivat pitkään kiinni tai että niissä ei olisi mitään myytävää, tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaappia siivoillessani kuuntelin radiota ja siellä puhuttiin mm. hallituksen toimista, joilla edistetään yli 55-vuotiaiden työllisyyttä. Keino on ns. eläkeputken katkaisu. Asia ei koske sinällään minua, sillä olen syntynyt ennen vuotta 1963 ja eläkeputki katkaistaan sinä vuonna ja sen jälkeen syntyneiltä.

Olisin voinut keväällä jäädä eläkeputkeen ihan helposti. Olin siis työtön ja sain päivärahaa. Jos olisin ilmoittanut itseni jatkuvaksi työttömäksi, käytännössä siis päättänyt vain lopettaa juttujen kirjoittamisen, olisin voinut oleskella kotona seuraavat kolme vuotta mitään tekemättä ja nauttia ilmaista rahaa. Oleskelua se nimen omaan olisi ollut, sillä peruspäivärahalla ei olisi menty minnekään eikä ostettu mitään ylimääräistä eikä juuri tarpeellistakaan. Eipä paljon huvittanut moinen vaihtoehto.

Olisinko jäänyt, jos työttömyyspäiväraha olisi isompi? Sain peruspäivärahaa sen takia, etten kuulu työttömyyskassaan joten ansiosidonnainen ei ole ulottuvillani.

En usko, että olisin jäänyt sittenkään. Eläkkeelle jääminen tuntuu ainakin nyt kaukaiselta ja vähän ikävältä ajatukselta enkä tunne ollenkaan olevani valmis siihen. Minun on hirveän vaikea nähdä itseni eläkeläisenä.

Mieli voi tietysti muuttua nopeasti, mutta nyt virtaa tuntuu kumminkin vielä olevan. Ei vain siihen, mitä nyt teen vaan myös johonkin uuteen. Suunnitelmia ja haaveita pitää aina olla.

Koronarokote on ulospääsy tästä piinasta

  Muutama päivä sitten otetut kuvat auttavat muistamaan, ettei aina ole pimeä vaikka nyt on. Kuvissa on jokapäiväistä koiralenkkimaastoani. Ei hullumpaa, vai mitä?

Olen tehnyt pieniä jouluvalmisteluja ja vähän ansiotöitä, tässä järjestyksessä. On ihan selvää, että työt ovat kovin vähissä kuten ovat olleet keväästä asti ja erityisesti nyt, kun korona taas leviää täällä Varsinais-Suomessakin. Olen kuitenkin päättänyt, että kävi miten tahansa, niin työttömäksi en enää ilmoittaudu, enköhän sentään jostain kaiva peruspäivärahan verran muutenkin. 

On kovin surullista, että korona on jakanut suomalaiset. Yhteisen vastustajan luulisi yhdistävän kansaa, mutta toisin kävi. Tekee pahaa katsoa ja kuunnella näitä rokotevastaisia varsinkin kun tieteellinen perusta vaikuttaa kovin huteralta.

Minäkö sanon näin? Enkö ole juuri se, joka aikoinaan epäili suuresti omien lastensa rokotuttamista ja on muutenkin taipuvainen uskomaan mieluummin ns. vaihtoehtotietoa kuin tiedettä. Kaiken kukkuraksi epäilin alussa koronan vaarallisuutta ja pidin aiheen ympärillä käyty keskustelua turhana kohkaamisena.

Silti. Koronarokotteen ottaminen tuntuu nyt kansalaisvelvollisuudelta. Ei ole kysymys vain minusta vaan meistä ja  koko yhteiskunnasta. Poikkeustilanne täytyy saada loppumaan ja jos rokotteen ottaminen on keino siihen, sitä käytettäköön. Millä keinoilla rokotevastaiset aikovat lopettaa tämän piinan, se ei ole minulle selvinnyt.

Kaikki salaliittoteoriat ja pedonmerkkihöpöhöpöt voisi kyllä jättää esittämättä. On ihan kylmäävää, mitä kaikkea ihmiset uskovat, kun tarpeeksi vakuutellaan.

Miksi kuninkaallisia on hyvä olla ja mitä Diana ei ollut

 

Englannin kuninkaalliset ja varsinkin prinsessa Diana ovat taas kovasti esillä uuden Netflix- sarjan The Crown myötä. Minä en ole sarjaa nähnyt, mutta olen kyllä kiinnostunut kuninkaallisista ja kannatan kuningashuoneiden säilymistä lämpimästi.

Maailma olisi paljon tylsempi ilman koristeellisia monarkioita, mutta se olisi myös kylmempi ja turvattomampi. Kuninkaalliset ovat merkki jatkuvuudesta, esimerkki-ihmisiä tavalliselle kansalle. Ei siinä mitään pahaa ole, ei varsinkaan kun he pelkästään olemalla olemassa tuovat suuret matkailutulot maihinsa. Henkisen johtajuuden vaikutusta ei myöskään voi eikä pitäisi vähätellä. Tietenkään se ei aina toteudu parhaalla mahdollisella tavalla.

Dianan kuoleman jälkeen on kasvanut jo uusi sukupolvi nuoria (naisia), joille traagisesta prinsessasta on ehkä tullut jonkunmoinen satuhahmo. Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä valtavaa hypetystä joka prinsessan ympärillä on käynyt, sillä ei hän nyt niin ihmeellinen ollut. Olihan hän kaunis, lapsirakas ja useimmiten tyylikäs, mutta siinä se. En muista, että Dianan yhteydessä olisi muisteltu yhtäkään säkenöivää keskustelua tai puitu hänen kulttuuriharrastuksiaan, yhteiskunnallista vaikuttamistaan tai oikein mitään muuta kuin miessuhteita ja pukuja. Se, että häntä joskus mainittiin maailman kauneimmaksi naiseksi on sekin vahvaa liioittelua. 

Diana tuli brittihoviin aikana, jolloin Euroopassa ei oikein ollut muita kiinnostavia nuoria prinsessoja ja hän sai kantaa huomion taakkaa lähes yksin. Se oli varmasti ahdistavaa nuorelle tytölle. Ihme, että hän säilyi niinkin ehjänä. Nythän Euroopassa ja muuallakin on kauniita nuoria prinsessoja ja kuningattaria vaikka kuinka monta, esimerkiksi Bhutanin Jetsun Pema, Espanjan Letizia, Tanskan Mary tai Ruotsin Victoria.

Dianan ja Charlesin yhteiskuvista oikein huokuu se, miten vaikeaa heillä oli. Nyt on mukava katsoa sitä rentoa yhdessä olemista, mikä onnistuu Charlesilta ja Camillalta. He ovat onnellisia yhdessä ja varmasti paljon mukavampia ihmisiä kuin mitä jotkut haluavat heistä väittää.

Kuninkaallisia ei kannata kadehtia. Onhan siinä paljon loistetta, mutta on se myös kultainen häkki. Jo syntymässä ihmiselle osoitetaan tie, joka on kuljettava ja vieläpä niin, ettei kenelläkään ole moittimista. Aina pitää käyttäytyä hyvin eikä saa edes puolustaa itseään vaikka lehdet kirjoittaisivat mitä tahansa soopaa.

Voi olla, että monarkiat alkavat olla tiensä päässä. Siniverisyyden idea ei oikein istu enää tähän maailmaan ja järjellä ajatellen peritty korkea asema on ihan hölmö. Silti: kannatan monarkiaa, haluan nähdä kuninkaallisia perheitä ja uskoa, että maailmassa on jotain johon voi luottaa. Elisabeth II on ollut kuningatar koko minun elämäni. Eihän hän voi koskaan lopettaa?

Lampaantaljan voi pestä

 Tässä Ikeasta ostettu lampaantalja ennen ja jälkeen pesun. Taljasta tuli kuin uusi.

Pesin taljan käsin, noin 30-asteisessa vedessä ja valkopyykille tarkoitetulla pesuaineella. Pestessäni mietin, että myös koiran shampoota olisi voinut kokeilla, turkki kuin turkki.

Pari päivää kestäneen kuivumisen jälkeen kampasin taljan koiran teräskammalla.

 

Talja oli tosi nuhruinen, sillä koira on maannut sen päällä. Nyt en enää taida raaskia luovuttaa tätä koiralle, on se niin nätti.

Jos ryhdyt pesupuuhiin, niin irrota ensin taustapuolen pesu- ym.--ohjeet. Minä en pöljyyksissäni huomannut tehdä sitä ja isokokoinen tarralappu hajosi pieniksi palasiksi pestessä. Siinä oli sitten oma vaivansa kun niitä keräili.

Eipä muuta tänään. Viikonloppua! 

Onko vanhemmiten pakko lihoa - asiaa painonhallinnasta

 Tämä on sellainen aihe, josta olen ajatellut monta kertaa kirjoittaa, mutta epäröinyt. Voi olla, että pistän pääni giljotiiniin kun nyt kirjoitan, mutta menköön sitten. Aiheena on painonhallinta vaikka minulla itselläni ei ole sen suhteen ongelmia. 

Olen 62-vuotias, 167 senttiä pitkä ja painan 56-57 kiloa. Vaatekokoni on 34-36. Paino on pysynyt samana lähes koko elämäni. Teini-iässä lihoin vähän ja painoin suurimmillani 65 kiloa. Sitten sairastuin vakavasti ja laihduin nopeasti ja paljon. Myöhemmin paino tasaantui siihen missä se on nyt. Raskaudet ovat tietysti olleet poikkeusaikoja ja jokaisen kolmen lapsen odotusaika on tuonut noin 20 kiloa ylimääräistä, mutta se on lähtenyt aika pian pois.

Jos ja kun hoikkuutta pidetään ansiona niin voin vilpittömästi sanoa, että en ole itse tehnyt asian eteen mitään. En käy kuntosalilla, en juokse, en varsinaisesti harrasta mitään liikuntaa enkä noudata mitään erityistä ruokavaliota.

Syömisen suhteen, noin terveysnäkökulmasta, olisi paljon parannettavaa. Kuvan ruoka-annos on harvinaista herkkua enkä suinkaan ole tehnyt sitä itse; kuopus kävi tänään täällä ja laittoi ruokaa. Itse teen varsin tavallisia ja tylsiä ruokia kuten makaronilaatikkoa, nakkisoppaa, lihapullia tai hernekeittoa purkista. Mitään ruoka-aikoja meillä ei ole ja on päiviä, jolloin ruokaa ei laiteta ollenkaan. 

Otan usein ruokapöydässä toisen lautasellisen vaikka olen jo ensimmäisestä täynnä. Sille, että syön itseni ähkyyn olen keksinyt selityksen siitä, että vietin elämäni ensimmäiset viikot nälässä. Äiti kertoi, miten hän yritti imettää minua mutta maitoa ei vain tullut ja minä huusin huutamistani. Kun kätilö tuli kotiin katsomaan minua hän sanoi, että tuo lapsi kuolee, jos sille ei nyt ryhdytä antamaan pulloruokaa. Kun äiti sai Baby-Energat pulloon ja minä pääsin siihen kiinni, huutaminen loppui. Minusta tuli nopeasti tyytyväinen ja pullea vauva. Luulen, että yhä vielä sammutan tuota elämäni alussa tuntemaa hengenhätää syömällä varmuudeksi vielä vähän.

Syön mitä huvittaa. Tykkään hedelmistä ja vihanneksista, kalasta, perunoista ja kaikesta selkeästä ja yksinkertaisesta ruoasta. Rakastan jäätelöä.

Olen kuullut monta kertaa, että vanhemmiten, viimeistään viisikymmenvuotispäivän jälkeen, naiset alkavat lihoa eikä sitä voi mitenkään välttää. En nyt voi millään uskoa, että olisin maailman ainoa poikkeus, joten väittämä ei voi olla totta. On tietysti pieni mahdollisuus, että jo huomenna herään posket pullottaen ja pääsen sängystä vain vierimällä, mutta ainakin nyt olen tällainen kuin olen.

Mikä sitten voi olla syynä siihen, ettei vääjäämätön lihominen ole iskenyt? Yksi on ainakin ihan selvä: en juo juuri muuta kuin vettä ja mustaa kahvia. Virvoitusjuomissa ja varsinkin alkoholissa on paljon kaloreita.

En käytä salaatinkastikkeita enkä mitään majoneesisörsseleitä. En pahemmin leivo mitään. 

Syön aina, kun minulla on nälkä. En koskaan lähde aamulla minnekään, ennen kuin olen saanut kahvia, banaanin ja kaksi palaa leipää. Syön monta kertaa päivässä jotain silloinkin, kun en varsinaisesti laita ruokaa.

En harrasta liikuntaa - satunnaista ratsastusta lukuun ottamatta - mutta kävelen paljon. Kun asuin kaupungissa, kävelin yleensä joka paikkaan ja nyt täällä maalla kävelen koiran kanssa. En ole koskaan laskenut, kuinka paljon kävelen vuodessa, mutta jos ajattelee, että kävelee vaikka keskimäärin kolme kilometriä päivässä niin se tekee yli tuhat kilometriä vuodessa. 

Tämän kummempaa reseptiä minulla ei ole siihen, miten lihomista voi ehkäistä. Voi olla, että minulla on jotenkin laihalle tyypillinen suolistobakteeristo ja hyvä perimä, sillä vanhempani ja isovanhempani olivat kaikki normaalipainoisia. Uskon myös, että toiset lihovat helpommin kuin toiset.

Laihuus sinänsä ei tuo onnea. Rypyt näkyvät paljon paremmin kuin pulskemmilla ja lihakset veltostuvat kun ei käy siellä salilla. Vaikka paino ei muutu, painopisteet kyllä muuttuvat. Murehdin alituiseen mahaani, joka on suhteettoman iso ja vyötäröä, jota ei ole. Minulla ei myöskään ole hyvää syytä ostaa uusia vaatteita, kun vanhat mahtuvat aina.

Televisiosta tulee paljon ohjelmia, joissa lihavat laihduttavat ja jopa kilpailevat siinä. Näitä ohjelmia varmasti tarvitaan, mutta voisiko joku tehdä ohjelman siitä, miten koko ikänsä normaalipainoisina pysyneet ihmiset elävät? Uskon, että siitä olisi ainakin yhtä paljon hyötyä paino-ongelmista kärsiville kuin siitä, että esitellään valtavan työläitä ja kivuliaita  elämäntapamuutoksia. Nuo laihdutusohjelmat saavat asian näyttämään kauhean vaikealta ja myös siltä, että normaalipainoon pääseminen ja siinä pysyminen tulee kalliiksi ja vaatii hirveästi uhrauksia.  

Jos tämä herätti jonkun ajatuksen tai kysymyksen, niin olisi mukava tietää.

 

Tavallinen marraskuun päivä

 Kuvan muinaishauta on tavallisen koiralenkkini varrella. Haudan takana häämöttää kylä.

Päivä alkoi meillä tänään 5.15, kun koira herätti. Herätyksestä kului vielä monta tuntia ennen kuin päivä valkeni ja jopa aurinko alkoi paistaa. Lähdin Viljan kanssa ulos ja otin kameran mukaan.

Nyt, kun syksy on ollut lämmin, täällä riittää vielä lenkkireittejä. Kaikki tiet ovat kulkukelpoisia toisin kuin sitten jos tulee lunta ja jäätä. Sitten ei enää pääse ilman nastakenkiä minnekään, ei edes postilaatikolle. En kaipaa sitä aikaa yhtään. Kaupungissa on paljon helpompi lenkkeillä kuin maalla. Jos joku elättelee sellaista kuvaa, että kun muuttaa maalle, voi vapaasti samoilla metsissä niin sanonpa vaan, että väärässä on. Totta kai voin jokamiehenoikeudella samoilla metsissä miten paljon haluan, mutta kuinka voisin tehdä sen kun eksyn kohta? Ei tuntemattomaan metsään lähdetä noin vain samoilemaan. Paras vain mennä kiltisti tietä pitkin.

Iltapäivällä ohjelmassa oli juttukeikka Uudessakaupungissa. Valmistauduin huolella, sillä arvelin, että jäähallissa on kylmä. Laitoin siis paljon vaatteita päälle ja olin koko ajan mielessäni menossa jäähalliin vaikka toisaalta tiesin, että olen menossa todistamaan uintikilpailun palkintojenjakoa. Asetelmassa ei mielestäni ollut mitään ristiriitaa ja mikä tärkeintä, löysin oikeaan paikkaan, uimahalliin. Ainakaan en palellut.

Toisinaan ja aika usein  tuntuu, ettei minun hommistani tule enää mitään.

Juttukeikan jälkeen kävin Lidlissä. Olin ainoa, jolla oli kaupassa maski. Ihmettelin 27 senttiä maksavia margariinirasioita. Ostin vähän ruokaa. Jonotin kassalle ja seurasin samalla miestä, joka pelasi automaatilla. Näki, että hänellä oli pelivaihde pahasti päällä. Sinne hän jäi vielä sittenkin, kun lähdin parkkipaikalta.

Nyt, kun kello tulee kahdeksan, olisin jo ihan valmis nukkumaan. Tämä on ehdottomasti vuoden raskainta aikaa.

Enää ei tarvitse mitata rakastamisen asteita

 Yksi ikääntymisen parhaista puolista on se, että ihmissuhteisiin ei suhtaudu enää mustavalkoisesti. Ei vain jaksa eikä viitsi enää vatvoa toisen rakastamisen astetta tai omia loukkaantumisia milloin mistäkin. Voi rauhassa olla kuten Vappu ja Muru, nuo epäsuhtaiset ja nyt jo manan majoilla olevat kaverukset. Toinen saa olla kani ja toinen koira, mutta siitä ei tehdä ongelmaa.

Miksi juuri nyt ajattelen tätä: istuin pari tuntia kutomassa villapaitaa ja katsoin samalla televisiota. Päädyin 90 päivää morsiamena -ohjelmaan, jota en ole koskaan ennen katsonut ja joka kertoi pariskunnista, joista toinen oli amerikkalainen ja toinen jostain muualta ja siitä miten he aikoivat mennä naimisiin. Mukana oli kaksi tosi kaameaa draamakuningatarta. Toinen järjesti vähän väliä kohtauksen jos mies hymyili toiselle naiselle tai ei kehunut tarpeeksi ja toinen oli pois tolaltaan, kun mies kävi juomassa yhden oluen kaverinsa kanssa. Naiset olivat kauhean loukkaantuneita ja miehet hyvittelivät ja yrittivät ymmärtää ja mikä pahinta, aikoivat edelleen mennä naimisiin näiden  bitchien kanssa. 

Voi voi. Tuollaista se varmaan oli, kun oltiin nuoria, mutta en taida enää haluta muistaa. En ainakaan sitä, miten lapsellinen itse on ollut. Jotain muuta sitten muistaa paremmin, vaikkapa sen, miten kerran palailin diskosta kotiin silloisen poikaystävän kanssa, ihan hyvissä tunnelmissa, kunnes hän yhtäkkiä kysyi: "Kuka se oli?" Niin kuka, minä ihmettelin. Olin kuulemma hymyillyt jollekin nuorelle miehelle tanssilattialla ja oli syytä olettaa, että tunsin hänet, jopa varsin läheisesti.

Minulla ei ollut asiasta mitään tietoa enkä muistanut hymyilleeni kenellekään erityisesti. Tämä selitys ei kuitenkaan kelvannut ja kun en tunnustanut rikettäni - kun sitä ei ollut tapahtunut - asiasta seurasi kauhea riita ja monen päivän mykkäkoulu.

Hohhoijaa. Olisi sekin suhde pitänyt päättää siihen paikkaan, mutta ymmärtääkö sitä nuorena? Nyt ymmärtäisin.

Mutta se ikääntyminen, se pehmentää. Alkaa ymmärtää ja hyväksyä, että elämässä sattuu vaikka mitä, mutta harva asia kaataa koko veneen. Voi olla kani, voi olla koira ja voidaan olla yhdessä niin kauan kuin vältytään vakavilta puremilta. Eikä niitä tulekaan, sillä kun tarpeeksi kauan asutaan yhdessä niin koirakin alkaa suojella kania ja kani luulee, että koira on aidosti sen kaveri. Kanit eivät ole kovin älykkäitä.

Villapaitani ei tullut vielä valmiiksi joten voi olla, että katson muitakin tosi tv-ohjelmia. Samalla kanavalla kuin 90 päivää morsiamena tulee esimerkiksi Tohtori Paise ja sen sisarohjelma Tohtori Jalkapaise.

Jessus.

On kuin maailmaan olisi syttynyt valo

 Eilen varmistui, että Joe Biden on Yhdysvaltojen tuleva presidentti. Tuon tiedon jälkeen on tuntunut, kuin valo olisi syttynyt ja tarkoitan tätä todella. Olen niin iloinen ja tyytyväinen siitä, että neljän vuoden tragikoominen kouhotus loppuu.

Vaihdoimme eilen illalla muutamia huutomerkein ja iloisin hymiöin varustettuja viestejä miehen Amerikan-serkun kanssa. Hän äänesti Bidenia ja sanoi, että Trumpin presidenttikausi on ollut kuin painajaisunta. Voi vain kuvitella, kuinka iloisia Bidenin kannattajat ovat paikan päällä, kun täälläkin ollaan jos ei niin iloisia niin ainakin helpottuneita.

Kaikki eivät tietenkään ajattele niin, eivät ne 70 miljoonaa, jotka antoivat äänensä istuvalle presidentille. Siinä joukossa on ihan kaikenlaisia ihmisiä, kukaties myös hän, joka asuu  kuvassa olevassa talossa. Kuvasin tuon talon jossain päin Arizonaa muutama vuosi sitten ihan vain sen takia, että Amerikasta harvemmin näytetään tätä puolta, sitä, joka on ihan tavallistakin tavallisempaa. Isojen kaupunkien ulkopuolella ja pikkukaupungeissa on lukemattomia vastaavia hökkeleitä ja vieläkin huonompia asumuksia, joissa tuskin on päästy käsiksi amerikkalaisen unelman syrjään.

Olen käynyt Amerikassa vain kerran enkä ole koskaan ollut mikään Amerikka-fani. Jos olisi mahdollista, voisin kyllä ihan mielelläni kierrellä maata jonkun aikaa, mutta ilmankin voin elää. Maailmassa on lähempänä monta hienoa paikkaa, joissa en ole käynyt. Niissä kaikissa on jopa omaa, paikallista ja syvälle menevää kulttuuria, mitä Amerikassa ei tietenkään ole kun koko maa on niin nuori. Alkuperäinen kulttuuri, se, mitä intiaanit vaalivat ennen kuin heitä tultiin häätämään omilta mailtaan, on tainnut hukkua reservaattien raskaaseen ja viinanhuuruiseen elämään.

Trump taisi päätyä presidentiksi vahingossa. Pelimies lähti katsomaan, millaista presidenttipeli on ja sattui voittamaan. Luulen, että hän itsekin säikähti voittoaan. Kun Melanie-vaimo ei suostunut heti muuttamaan Valkoiseen taloon ajattelin, että hän ei usko hommasta tulevan mitään, turha siis tehdä muuttokuormaa kun kohta pitää tulla takaisin. Trump todella yllätti monessa asiassa, eniten siinä, että hän pysyi vallassa koko kauden.

Taivaan kiitos se on nyt ohi.

 

Rakkaudella hoidettu piha

 

Selasin vanhoja kuvia ja löysin sieltä tämän, muutama vuosi sitten Kuressaaressa otetun kuva. Eikö olekin kaunista?

On ihan selvää, että tätä idylliä ei ole tehty rahalla. Tässä pienessä, vaatimattomassa talossa asuu joku, joka siivoaa pihansa joka päivä ja hoitaa kukkapenkkiään rakkaudella. Puitteet ovat todella vaatimattomat, mutta niissä on tehty se, mitä voidaan.

Tämä on se, mitä itse olen miettinyt monta kertaa: miksi ihmisen pitää aina hamuta jonnekin tulevaisuuteen, haaveilla jostain paremmasta ja sen odotuksessa jättää elämättä se elämä, joka juuri nyt on käsillä?

Tämä ajatus ei totta totisesti ole omani. Tartu hetkeen -iskulauseita on keksitty vaikka minkälaisia ja aiheesta on kirjoitettu kirjojakin. Toivottavasti joku on saanut niistä voimaa ja uusia oivalluksia, minä en. En pystyisi asumaan tuossa pikku mökissä tyytyväisenä, en millään. Mökki täytyy maalata! Tarvitaan uusi katto! Pihakivetys on uusittava! Rappuset: eikö meille ikinä saada kunnon rappusia, kenelläkään ei ole näin kaameita rappusia kuin meillä!

Tällaiset ajatukset piinaisivat minua aamusta iltaan.

Tehdä parhaansa siinä, missä on ja olla tyytyväinen siihen. Siihen kun pystyisi.

Kehittyäkin pitää, totta. Tyytyväisyys ei kai sentään tarkoita paikoilleen juuttumista, voihan tyytyväinenkin opiskella tai säästää rahaa tai jopa sijoittaa sitä ja elää silti jalat maassa. Elää niin, että on enemmän tässä hetkessä kuin tulevassa.

Ei kodin eikä pihan tarvitse olla uusi tai muuten juuri se unelmien koti jotta siitä voisi tehdä kauniin. Kuka ikinä tuossa Kuressaaren mökissä asuu, hän osasi tämän. Saisinpa minä edes kärhöni kasvamaan noin reheväksi ja kukkimaan noin kauniisti. 

Kuolevan äidin kaksi kauheaa vaihtoehtoa

 Vanhan talon tupaan kutomani poppanat tulivat valmiiksi. Kokeilin niitä sen verran, että sain kuvat otettua, sitten sammutin kynttilät ja käärin liinat pois pöydiltä. Niitä on turha jättää hiirten liattavaksi nyt, kun on jo kylmä ja hiiret tunkevat sisälle taloon.

Olen käynyt laittamassa tulet uuneihin lähes joka päivä. Talossa on sähköpatterit, mutta ne eivät vielä ole päällä. Tulen tekeminen on mukavaa, ainakin näihin uuneihin, joihin yleensä saan sen helposti syttymään. Se on sellaista peruspuuhastelua, tietää tekevänsä jotain tärkeää, lämmittävänsä.

Tulia tehdessäni mietin kirjallisuudentutkija Esko Rahikaisen kirjaa Metsän poika, Aleksis Kiven elämä. Luin sen muutama päivä sitten, ihan syystä, sillä olin menossa jutuntekoon Kivi-aiheiseen tilaisuuteen ja halusin varmistaa, että tiedän, mistä puhutaan. Tiesinkö vai en, siitä tuonnempana, mutta se kohta, jota erityisesti mietin, koski kuvausta 1800-luvun nälkävuosista. Siinä mietittiin, miltä syrjäisen mökin kuolemansairaasta äidistä tuntui pukea lapsensa viimeistä kertaa ja lähettää yksin pois kotoa siinä toivossa, että joku vielä huolehtisi pienestä? Kun vaihtoehtona olisi se, että äiti ja lapsi jäisivät mökkiin, äiti pian kuolisi, mökki kylmenisi ja lapsi olisi siinä.

Ajatus oli ihan hirveä ja pahinta on se, että tällaista todella on voinut tapahtua. Ainakin 150 000 suomalaista kuoli nälkään ja sen aiheuttamiin tauteihin vuosina 1866-1868, vain 152 vuotta sitten. Minun isoisäni äiti Alma Stenroos oli ensimmäisen nälkävuoden alkaessa kuusivuotias. Se antaa vähän perspektiiviä siihen, miten lyhyestä ajasta on kysymys, kuinka lähellä tuo aika on.

Nälkää nähtiin monissa paikoissa myös kansalaissodan jälkeen. Vuonna 1911 Porissa syntynyt anoppini suuttui kerran minulle, kun halusin heittää pienen tilkan tähteeksi jäänyttä kastiketta pois. Hän melkein itki ja kertoi, miten hänen äitinsä oli nälkäaikana etsinyt lapsilleen ruokaa, kulkenut potkukelkalla Porista Säkylään asti. Porin ja Säkylän välissä on noin 70 kilometriä. Ruoan pois heittäminen oli sitä taustaa vasten anopille ihan mahdoton ajatus.

No sitten se Kivi-aiheinen tilaisuus. Professori emeritus Panu Rajala oli luennoimassa täällä Laitilassa Seitsemästä veljeksestä ja luennoikin oikein mielenkiintoisesti. Lopuksi tuli puheeksi se, mitä kieliä Kivi osasi. Ainakin suomea ja ruotsia, professori arveli. Olin juuri aamulla lukenut Rahikaisen kirjasta, että Kivi osasi sujuvasti myös venäjää, vaikka ei sitä mielellään puhunut, ja ennen kuin ehdin tarkemmin ajatella, avasin suuni ja kerroin tietoni.

Ehkä olisi ollut parempi pitää suu kiinni. Tiedäthän sen tyypin, jonka on pakko tunkea toisten keskusteluihin kertomaan jotain jollakin hämärällä tavalla asiaan liittyvää mutta täysin epäolennaista tietoa? Tuli sellainen olo, että käyttäydyin itse juuri niin.

Mutta minkäs teet kun suu käy nopeammin kuin järki.

 

Vierashuoneessamme toimii salamyhkäinen yritys

 

Lapsena haaveilin, että asuisin talossa, jossa olisi paljon huoneita, niin paljon, etten edes kävisi jokaisessa joka päivä.

Nyt on. Vierashuoneen ovi voi olla kiinni vaikka viikon tai kaksi, riippuu ihan siitä, tuleeko vieraita. Tämä on ylellisyyttä, ehdottomasti.

Laskostin tuon äskettäin valmistuneen tilkkupeiton vierashuoneen sängyn päälle odottamaan sitä, että laitan sen omaan sänkyymme jonne se on tarkoitettu. Koska se tapahtuu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, ettei se noin vain käy. Ensin pitää tietenkin siivota ja vaihtaa lakanat ja kaikkea semmoista. Mielellään saisi myös olla joku merkkipäivä kuten vaikka joulu. Ei monen kuukauden työtä heitetä sängyn päälle huolettomasti, jonain tavallisena arkiaamuna.  

Vierashuoneemme yleisimmät vieraat ovat kaksi pientä tyttöä. Viime kerrasta oveen jäi tämä:

Täällä siis toimii etsivätoimisto, mikä on tietysti Varsin Salaperäinen Juttu. Tuo toinen paperi, jossa on keltaista, on ovikoodilaite, siinä on numeroita. Etsivätoimistoon pääsee vain, jos tietää koodin. Minä en tiedä.

Oma etsivätoimisto on joka tapauksessa varsin tarpeellinen, sillä minulta on kaiken aikaa hukassa jotain. Tänään etsin auton avainta jotta pääsisin töihin. Tällainen nyt on tavallista ja lähes jokapäiväistä samoin kuin se, että etsii toista sukkaa, lompakkoa tai silmälaseja, jotka juuri äsken laski kädestään jonnekin.

Erityisalaani hukkaamisessa on veroehdotus, vai mikä sen nimi nykyään on? Hukkaan sen joka tapauksessa säännöllisesti. Se käy niin, että saan veroehdotuksen, sen paperisen, ja huomaan, että siihen on tehtävä muutoksia. Teen muutokset netissä ja päätän, että laitan paperisen veroehdotuksen sellaiseen paikkaan, että varmasti löydän sen kun saan korjatun veroehdotuksen ja voin sitten vertailla niitä. Sitten kun se korjattu veroehdotus tulee, en löydä alkuperäistä mistään.

Tämä tapahtuu joka kerta. Minulla on vaikka kuinka monen vuoden veroehdotukset hukassa. 

En tiedä, lähetetäänkö paperiversioita enää. Olisi hyvä, jos ei lähetettäisi etten hukkaisi niin paljon.

Etsivätoimistosta ei taida tässä asiassa olla apua. Ei ainakaan vielä; toimeksianto tulee vasta sitten, kun etsivät oppivat lukemaan.

Kuukausipalkkainen työ olisi kuolettavan tylsää

 

Otin tämän kuvan eilen kun odotin kansalaisopistossa oman ryhmäni saapumista luokkaan. Ohjaan elämäkerrallisen kirjoittamisen ryhmää ja olen tehnyt sitä jo monta vuotta. Kokoonnumme käsityöluokassa, siksi nuo taustalla näkyvät ompelukoneet.

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun käytimme maskeja. En siis vain minä vaan koko ryhmä. Se sujui aika hyvin, vaikka pelkäsin, että puhuminen ja kuuleminen olisi vaikeaa. Eihän tämä hauskaa ole, mutta tehdään nyt kaikki mitä voidaan, että saamme yleensä kokoontua.

Maskit ovat muuten aika hupaisan näköisiä kun niitä katselee vähän aikaa; minusta kaikki alkoivat näyttää Muppet Shown jäseniltä, anteeksi vain. Itsekin tietysti näytin vaikka en päässyt katsomaan.

Kansalaisopisto on mukava osa kirjavaa työelämääni. Rahallisesti sen merkitys ei ole suuri, mutta vaihteluna sitä suurempi. Raha ei tietenkään ole merkityksetöntä, koostuuhan minun toimeentuloni muutenkin pienistä puroista. Olen tehnyt töitä ainakin 40 vuotta, mutta en juuri koskaan ole nauttinut kuukausipalkasta. Vain 1980-luvun lopulla, kun kaikilla tuntui olevan rahaa, minullekin tarjottiin eräässä lehdessä varsin avokätinen ja säännöllinen korvaus muutamista työtunneista viikossa. Tein sitä jonkun aikaa ja lopetin sitten syystä, jota en enää muista. Loppunut se olisi joka tapauksessa, sillä suuri lama oli ihan ovella.

Olen aina ollut hirveän luottavainen sen suhteen, että töitä on. Joskus ihmettelen, mistä se luottamus tulee, sillä ei siihen mitään asiallisia perusteita ole. Kyllä minulta työt voivat loppua siinä missä keneltä tahansa, mutta jostain syystä en isommin murehdi sitä. Ainoastaan viime keväänä kun korona alkoi, olin hetken ihmeissäni. Silloin olin myös ensimmäisen kerran virallisesti työtön muutamia viikkoja. Tosin ajattelin nyt jälkikäteen siitäkin, että se oli turhaa - jos olisin vain viitsinyt yrittää vähän enemmän, olisin löytänyt jotain työtä. Ehkä.

Työnteko tulee yhä enemmän muuttumaan siihen suuntaan, että tehdään vähän sitä ja vähän tätä, vaihdetaan paikkaa ja alaa ja kokeillaan eri juttuja. Nuorille tämä on jo tuttua. Minusta tällainen elämä on kiinnostavampaa kuin se, että mennään suoraan koulusta tehtaaseen tai minne nyt mennäänkään, ja ollaan samassa paikassa siihen saakka, kunnes jäädään eläkkeelle. Se vaikuttaa kuolettavan tylsältä. En ole koskaan ymmärtänyt sitä ajatustapaa, että elämässä olisi joku varma työpaikka, jonka varaan voisi rakentaa ihan kaiken. Ei sellaisia ole.

Meidän vanhempien olisi myös hyvä käsittää tämä muutos ja lakata vaatimasta, että nuoriso asettuu ja vakiintuu. Työn ei tarvitse olla elämän tärkein asia, se voi olla vain väline, jolla  rahoitetaan kaikki, mitä tarvitaan ja halutaan.

Jokainen tavallaan, tietysti. Minulle freelancerin elämä on sopinut hyvin vaikka tulot ovat enimmäkseen olleet pieniä. Vapaus merkitsee kuitenkin enemmän. Olisin varmasti ihan eri ihminen, jos olisin ollut kellokorttihommissa. Todennäköisesti vähintään puolikuollut.   

Keksin kyllä, mutta en sitä, mitä teen tämän koiran kanssa

 

Kun tänä aamuna tulin ulos makuuhuoneesta, astuin suoraan lammikkoon. Vilja oli taas pissannut lattialle, tällä kertaa oven eteen.

Koirasta on tullut ongelma. Se on asia, jonka kanssa en pääse eteen- enkä taaksepäin, sillä kaikki vaihtoehdot ovat joko huonoja tai mahdottomia.

En voi palauttaa koiraa sen entiselle omistajalle, vaikka tiedän, että hän sydämestään sen mielellään ottaisi jos voisi.

En voi etsiä koiralle uutta kotia, sillä miksi laittaa ongelmaa kiertoon?

En voi lopettaa kultaista, tervettä, ihanaa koiraa.

En myös näköjään voi millään saada sitä lopettamaan yöllistä sisälle pissaamista.

Mitä siis teen? En kai muuta kuin elän tämän asian kanssa. 

Koirassa ei ole fyysistä vikaa, se on tutkittu. Vika on henkinen tai voi olla, ettei se koiran näkökulmasta ole vika ensinkään, onpahan vain paha tapa. Hankalinta tässä on se, että Vilja ei pyydä ulos. Olisin valmis ampaisemaan sängystä heti, kun se antaisi merkin, mutta se ei tee mitään muuta kuin pissaa kaikessa hiljaisuudessa.

Tänään olen taas kerran ajatellut, että kun Viljasta aika jättää, en ikinä, ikinä, ikinä ota uutta koiraa. Näin olen ajatellut muutaman muunkin kerran, muiden koirien kanssa ja tässä taas ollaan.

Aamupäivällä tein kuitenkin sitä, mitä varten minulla on koira: kävin pitkällä lenkillä Viljan kanssa.

Tuskin mikään tekee ihmisen mielelle niin hyvää kuin kävely metsässä. Tarkkaan ottaen kävelin metsätiellä, mutta poikkesin välillä metsään ja söin vähän puolukoita. Samalla mietin erästä juttuideaa, joka ei ole omani, mutta jonka aion toteuttaa, luvan kanssa. Kävellessä on hyvä ajatella. Keksin mielestäni oivallisen lähestymistavan siihen ideaan ja nyt, kun on ilta, tiedän jo, että teen sen jutun ja olen ihan innoissani. Juttu on tavallista työläämpi ja isompi ja ilmestyykin vasta ensi vuoden lopulla.

 

Aamulätäkön ja illan intoilun välissä kävin juttukeikalla tai oikeastaan kahdella. Elämä on hyvää kun voi sanoa olleensa töissä vaikka varpaat märkinä. Jestas, tämähän on melkein aforismi!